Outoja ja omia asentoja

Tuesday, March 25, 2014

Kannattaa lukea alustukseksi jo pari vuotta sitten kirjoittamani pläjäys Oudoista Asennoista. Siitä, miten kummallisella tavalla toiset ihmiset joskus vaativat toisiaan olemaan jotain muuta. Yrittävät pakottaa omista syistään toisia solmuihin tai taipumaan tuskalliselle kaarelle.

Olen joutunut pohtimaan tätä samaa ongelmaa taas. Minun mielipiteeni on ärsyttävä. Minä olen ärsyttävä. Minä ilmaisen mielipiteitä ärsyttävästi. Minä ärsytän.

Pragmaatikkona - tai tunnekylmänä aspergerilaisena kalkulaattorina - laskeskelin, että olen suututtanut mielipiteilläni tai niiden ilmaisulla viiden vuoden aikana kolme ihmistä. Toisin sanoen joka puolestoista vuosi yksi ihminen vetää pavut nenäänsä joko mielipiteistäni tai tavastani ilmaista niitä, ja alkaa kirkuen vaatia, että minun on lopetettava mielipiteeni/mielipiteen ilmaisuni ja ruvettava olemaan toisenlainen ihminen ja ilmaisija tai hän katkaisee välinsä minuun.

Olen miettinyt asiaa ja todennut, että vaikka rakastaisin jotakuta taivaisiin saakka, en minä voisi muuttua toiseksi ihmiseksi, vaikka hän sitä rukoilisi. Kun kyseessä on tuttu tai kaveri, jota en rakasta niin paljon - ja tuttu, joka ei todellakaan rukoile vaan vaatii, niin...no, olen sitten todennut, että menetys on kestettävissä.

Mietin sitäkin, että olemalla oma itseni ja ilmaisemalla itseäni vapaasti menetän yhden ihmisen joka puolestoista vuosi. Jos käyttäisin suuren osan aikaani varomalla, hissuttelemalla, vääntymällä mutkalle, feikkaamalla, pitämällä turpani tukossa ja tukahduttamalla, saattaisin saada pidettyä nämä muutamat ihmiset tuttavapiirissäni. Kun tuumin hinta-laatu -suhdetta, se on kieltämättä niin kehno, etten jaksa vaivautua. Syyttäkää ikäväksi ihmiseksi, ihan vapaasti.

Kun muutaman vuoden tuttu tai puolituntematon vetää pavut nenään koirankakkaa, rokotteita tai presidenttiehdokkaita koskevasta mielipiteestäni, sen tavallaan ymmärtää. Hän ei tunne minua kovin hyvin, hän saattaa tulkita tekstiä siitä ikävimmästä vinkkelistä eikä tiedä, että sfnet-ihmisenä yhä vierastan hymiöiden käyttöä tilanteessa, jossa pitäisi voida olettaa, että sarkasmi ja huumori ymmärretään juuri siksi, että kirjoittaja tunnetaan. Mutta kun joku todella monia monia vuosia tuttu ihminen alkaa ärsyyntyä mielipiteilystäni, jota olen ikäni harjoittanut samalla tavalla, siihen on vaikea löytää enää mitään erityisen fiksua kommentoitavaa.

Olen ihminen, joka ei useinkaan lankea itkeä nyyhkyttämään väärinkohteluaan muiden käsivarsille enkä leiki loukattua pikkukyyhkyä. En mene kavereille vollaamaan, edes aiheesta, että minua on satutettu, kun minulle on sanottu rumasti. Vaikka olisikin. Mutta monesti rumastisanojat ovat ehtineet pikkukyyhkyillä ensin. Vaikka he olisivat kääntäneet normaalin mielipide-eron henkilökohtaiseksi paskanheitoksi, he ovat käyneet värjyen nyyhkyttämässä muille, miten he viattomat ihanat ihmiset ovat vain tuolla olleet ja yhtäkkiä Minttu on loikannut nurkan takaa ja takonut heidät siniseksi ivaten ja vattuillen. No, arvata saattaa, mihin se sympatia sitten kääntyy. Vaikka totuus olisi kaikkea muuta, joidenkin on helppo uskoa tuo pashapuhe, koska minä OLEN mielipiteellinen ihminen ja ilmaisen itseäni aika värikkäästi. Silti ne, jotka minut tuntevat hyvin, tietävät, etten sorru henkilökohtaiseen pashanheittoon kuin ääritilanteissa, jos silloinkaan.

Vaikka olen kovin mielipiteellinen ja värikäs ilmaisemaan, olen silti aika loppuun saakka henkilöönkäymätön. Mutta koska runnon jonkun (typerää) mielipidettä, ja monet kokevat mielipiteensä olevan He Itse, heidän mielestään olen loukannut heitä ja survonut heidän sieluaan, koska olen perustellen todennut heidän mielipiteensä olevan mielestäni epäjärjellinen.

Ehkä minunkin olisi aika opetella muiden ihmisten tavoin näitä "oooh, olen herkkä katsokaa!" -tyyppisiä itsejulistuksia, joilla ilmeisesti muut itsensä määrittelevät ja jonka muut ilmeisesti täydestä ottavat. Koska hän sanoo olevansa luotettava/herkkä/ihana/suvaitsevainen, hän sitä on (?). Minä taas jotenkin juntisti vain olen. Ne, jotka ovat kanssani tekemisissä, ainakin aikaa myöten varmaan oppivat, mikä minä olen - ehkä he arjessa ja ajan kanssa näkevät, voiko minuun luottaa, olenko minä herkkä tai ihana tai suvaitsevainen. Samoin minä vain olen muiden ihmisten kanssa ja mielestäni kyllä kokemuksen kautta ja ajan myötä näen, mitä he ovat ihmisiään.

Itse asiassa suhtaudun aina varauksella kaikkeen, mitä ihminen julistaa olevansa. Kun ihminen toistuvasti kertoo olevansa rehellinen, avoin, luotettava, suvaitsevainen, huumorintajuinen tai sukkela, hän yleensä on kaikkea muuta eikä oikeastaan yhtään sitä, mitä väittää. Hän on usein sanomansa vastakohta, sillä sanottu edustaa hänen omaa ihannemielikuvaa hänestä itsestään. Sitä, mitä hän haluaisi kovasti olla.

Siksi minä en usko, että vakuuttelut voivat auttaa yhtään mitään. Jos joku on päättänyt, että olen ärsyttävä, huonosti käyttäytyvä, loukkaavasti ilmaiseva paskapää tai epäluotettava, arveluttava ja epäluuloa herättävä outolintu, eivät minun omat sanani tai vakuutteluni paljoa auta. Se on sitten just niin kuin toinen sen kokee. Turhaa siinä on räpistellä. Jotkut ihmiset oppivat minua vuosien myötä tuntemaan ja luottavat minuun - jotkut eivät. Jotkut näkevät vuosienkin jälkeen minut jonain hämäränä muiden supattelupuheiden ja omien epäluulojen tuotteena. Arvaamattomana. Vaikka miten olisin luotettava, pitäisin sanani ja sopimukset, tukisin kinkkisissä paikoissa,  myötäriemuitsisin toisen onnesta, olisin rehti ja kiva - siitä huolimatta en välttämättä saavuta joidenkin mielessä perusluottamusta. Olen iän kaiken epäilyttävä, ja se, josta on helppo uskoa pashapuheet ja likaiset epäilyt.

Kuoreni on kieltämättä aika kovaksikeitetty, koska en osaa näkyvästi reagoida emotionaalisesti. En hurjassa paikassa välttämättä vapise tai purskahda itkuun. En järkyty tai shokeeraudu helposti. Käyttäydyn nimen omaan kovassa paikassa tunteettoman oloisesti, käytännöllisesti ja tekemiseen keskittyen. Se on se minun tapani. Jotkut vetävät siitä johtopäätelmän, että olen kova ja kylmä ihminen. Ne Sherlockit.

Oli miten oli, en minä enää tällä iällä ja historialla muutu toiseksi ihmiseksi. Jos ärsytän ja otan päähän, se on surullista (jos ärsyyntynyt sattuu olemaan ihminen, josta pidän) tai muodollisesti ikävää (jos ärsyyntynyt on vähemmän tuttu). Silloin kannattaa vain olla tekemisissä vähemmän tai ehkä ei ollenkaan. Niin se maailma menee - täällä on erilaisia olentoja, jokainen omanlaisensa, eikä niille voi käydä vonkumassa, että "hei alkakaa olla jotain muuta koska minä en tykkää".  Tough luck, live with it, get over it. Niin se käy.