Selfie meitsie mikälie

Tuesday, April 15, 2014

Ei se ole ongelma, että lapsella on oksennustauti. Siinä juostaan, kiikutetaan ämpäriä, siivotaan, huuhdellaan sotkeutuneita roinia hanan alla, pestään pyykkiä, ollaan huolissaan, toivotaan lapsen voivan nukkua.

Mutta se on ongelma, kun taloudessa on reipas ja hyväenerginen lapsi, mutta vanhemmat ovat vatsataudin kourissa. Ensin nuukahti puoliso. Sitten minä. Aamuyöllä koin kylpyhuoneessa jänniä hetkiä, sillä ylenantamisen voimasta repesi nenästä verisuoni. Ja kyljestä revähti lihas, jos se nyt ketään kiinnostaa. Kun naama on turvonnut ruuan palauttamisen proseduurista, silmistä vuotaa vesi ja nenästä veri pitkin leukaa, SIINÄ on se selfien paikka. Ehkä se lopettaisi selfie-trendin tyystin.

Tämä tauti oli sellainen, että se jäi keikkumaan etovana huonona olona, heikotuksena, väsymyksenä. Jos ei syönyt, oli tosi paha olla. Jos söi, oli tosi paha olla. Vieressä pompahteli jälkikasvu, joka ei voinut mitenkään ymmärtää, miksemme leiki lue pelaa pallottele lähde ulos puistoon tanssi pompi kieputa.

Viiden päivän kärsimyksen jälkeen osaa arvostaa hyvää oloa ja ruokahalua.

En minä vieläkään tiedä, miksi yhdistän selfie-omakuvatrendin sinnikkäästi vatsatautiin. Ehkä siksi, että jengit tykittävät someen kuvia minäminästä vessassa, sängyssä, lähdössä, tulossa, peilin eessä, töissä, ruokapöydässä, soppajonossa, piknikillä ja tiesmissä. En minä oikein tiedä, mistä moinen omakuvainnostus on lähtenyt. Ovatko kaikki nyt todella niin hinkuna siitä, että muut näkevät heidän kuviaan siinä tässä ja tossa? Ovatko kaikki nyt todella niin hinkuna katsomaan toisten omakuvia siinä tässä ja tossa? Kyllä minä ymmärrän kivat ja hassut kuvat, mutta merkityksetön minäminäkuvien ottaminen ja julkaiseminen...no, kukin tyylillään.

En sitten ottanut sitä selfietä siellä aamuöisessä kylpyhuoneessa perimmäisten merkitysten äärellä, polvillaan itseäni suurempien voimien edessä.