Äidin aika

Friday, May 9, 2014

Jokainen aamuni alkaa samalla tavalla. Herään hentoon ääneen, joka kysyy, saako sinne jo tulla. Aamukuudelta heräävä lapseni kompuroi unenpöpperössä luokseni, ja lähinnä rysähtää vierustaani. Torkun hetken nenä kutisten lapseni hiuksista. Lapseni ojentelee käsiään, niitä pitää silittää. Joskus niskaakin. Joskus kerrotaan nähdyistä unista. Kun äidin siipien suojassa on kyyhötetty tarpeeksi, lapsi ponnahtaa istumaan ja kertoo, että nyt olisi aika herätä. Sitten aamutoimiin.

Kun tarkistan säätiedotusta ja valitsen lapsen vaatteet sen mukaan, kun harjaan lapseni hiukset, kun teen hänelle aamumehun täysjyväkeksin seuraksi (jotta hän jaksaa odottaa hoitopaikan puuroon saakka), tiedän mieleni taustalla, että tuolla maailmalla on paljon lapsia, joista kukaan ei välitä. He eivät herää päiviinsä kenenkään vierestä, heidän tukkaansa ei kukaan harjaa, he lähtevät ulos liian kevyissä vaatteissa ja nälkäisinä. Tieto siitä, että jotkut kohtelevat lapsia välinpitämättömästi tai huonosti, on jossain määrin musertava. Se on suuri syy siihen, miksi olen aina saarnannut lasten hankinnan luvanvaraisuutta - sitä, ettei lasten hankinta saisi olla niin minäminä-itsekäs projekti kuin se monesti on.

Lapsia hankitaan siksi, että niitä pitää hankkia. Vaikkei niistä oikein edes välittäisi tai tykkäisi. Vaikka vihaisi lapsiperhe-elämää ja kirkuvia kakaroita ja vastuuta ja pottaopetusta ja kuolaa ja kakkaa ja vaippoja. Lapsia hankitaan siksi, että sitten Pekka ei jätä vaan jää, sitten Matti muuttuu ja alkaa rakastaa minua, sitten avioliittomme pelastuu ja löydämme uuden alun, sitten se paska ei voi lähteäkään sen luntun matkaan, sitten minusta tulee taas tärkeä, sitten minulla on tehtävä ja missio, sitten ei tarvitse mennä töihin missä on ikävää ja tylsää ja ahdistavaa, sitten ei tarvitse miettiä mikä minusta tulee tai miten aion ottaa paikkani maailmassa.

Kun töissä on YT-neuvottelut päällä, moni jättää ehkäisyn pois (ja ihan sanoo sen ääneenkin). Kun hoitovapaa alkaa loppua, eikä huvittaisi enää lähteä ansiotyöhön, kun oma kiva päivärytmi menisi sekaisin, tehdään vielä yksi lapsi. Kun suhde on kriisissä ja toinen tai molemmat epäilevät suhteen mielekkyyttä, voi ehkäisy "pettää". Kun naisella on kriisi ja hän epäilee elämänsä mielekkyyttä, hän haluaa tulla raskaaksi.

Vanhemmiksi täysin sopimattomat  ja haluttomat ihmiset joutuvat rooliin, jossa eivät kestä olla. Elämästä tulee väistelyä ja pakoilua. Pitkiä työpäiviä, ylitöitä, työmatkoja tänne kiitos mielellään, kakara videoiden eteen joka ilta istumaan, kehtaisiko kolmatta kertaa tällä viikolla viedä kakaraa naapuriin. Tai sitten vain olla möllötetään, ei jakseta puuttua eikä puhua, ei jaksa taistella tahtoa vastaan, helpompaa antaa periksi, olla kiva, ollaan lapsen kanssa kavereita, miellytetään, ostetaan karkilla hiljaisuutta, uusilla leluilla rauhaa, kaiken periksi antamalla ja lupaamalla sopua. Ja pian kotona kasvaa lapsikeisari - vinopäinen itsekäs diktaattori, joka vie vanhempiaan kuin litran mittaa, jota tuttavaperheet katsovat silmät suurina eivätkä oikein halua kutsua kylään.

Kouluttamattoman koiran tai kouluttamattoman lapsen kanssa ei halua samassa tilassa olla. Kouluttaminen vaatii paneutumista, läsnäoloa, lujuutta, energiaa ja rakkautta. Ennen kaikkea Tahtoa. Sitä samaa tarvitaan kaikissa eläin/ihmissuhteissa, avioliitossa oikein vannotaan vala tahtomisesta. Mutta lapsen kasvatuksessa tahtoa on oltava vähintään yhtä paljon kuin lapsellakin. Jolla sitä on. Paljon. Se on musertavaa, ellei itsellä riitä sinni.

Olen pirun onnekas. Olen saanut lapsen siksi, että olen lapsen halunnut. Toivottu ja haluttu lapsi on kevyempi kantaa kuin pakkopullana tai omien itsekkäiden motiivien sivuseurauksena syntynyt jälkeläinen. Koska tiedän olevani onnekas, osaan kyllä olla päivittäiselläkin tasolla kynsiin saakka kiitollinen onnestani. Siksi mietin lähes joka päivä kaikkia niitä lapsia, joilla ei ole käynyt kovin hyvä tuuri, syystä tai toisesta.

Lapsi on ansainnut syntyä toivottuna ja haluttuna, saada kodin, jossa hänellä on paikka ja tilaa. Tämän mielipiteen takia inhoan yli kaiken tekopyhiä abortinvastustajia, joka uskonnolla ja jumalilla perustelevat sen, että karmeassakin tilanteessa oleva äiti - joka tietää ettei kuuna kullan valkeana pysty tarjoamaan lapselleen mitään - on pakotettu ja velvoitettu synnyttämään lapsensa vihamieliseen tai surkeaan elämään.

Joka aamu, kun torkun nenä lapseni päälakeen painettuna, tuo pieni ihminen vierelläni, kieltäydyn ajattelemasta sitä aamua, kun lapseni kokee olevansa liian iso tulemaan viereeni siliteltäväksi, kertomaan unista. Toivottavasti saan nauttia näistä aamuista vuosia, vuosia, vuosia. 

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, äidiksi haluaville ja omasta halustaan äitiydestä säästyneille.