Nirin narin

Friday, May 16, 2014

Muistan yhä, kun eräs Nepalissa pari vuotta rakennusprojektitöissä ollut mies kertoi kokemuksistaan. Erityisesti jäi mieleen seuraava asia. Nepalissa ihmisillä ei ole harrastuksia. Ei siellä mietitä, mitä tekisi tai harrastaisi, mitä tehtäisiin illalla. Siellä päivät, kaikkien normaalien ihmisten päivät, täyttyvät täsmälleen näin: aamulla herätään, sitten tehdään töitä, illalla on toivottavasti tehty töitä sen verran, että on ansaittu päivän ruoka. Illalla syödään perheen kanssa. Ja sitten nukutaan.

Monissa köyhissä maissa elämä on selviämistä, välttämättömien tarpeiden täyttämiseen tähtäävää työtä. Ruokaa on saatava pöytään. Ihminen tarvitsee ruokaa ja unta. Työ tähtää ruokaan. Muuta ei elämään mahdukaan. Joskus on pieniä hetkiä, ehkäpä päiväkin, jolloin voi vain katsella maailmaansa, lapsiaan, nauttia auringosta tai hyvästä ruuasta, levosta.

Harrastukset, mitätekis, tylsää, tietsikkapeleillä eskapismia, mielekkyys hukassa - nämä ovat kaikki totaalisen hyvinvoinnin ja laiskanpulskean elämämme aiheuttamaa tarvetta täyttää tyhjiö jollain muulla. Välttämättömyydet on hoidettu. Moni köyhäksi luettu perhe saa erilaisia tukia ja asuu ihan kivasti, köyhyys on usein sitä, ettei ole varaa 500 euron uusimpaan kännykkään tai merkkivaatteisiin tai etelänmatkaan. Suomessa perin harva tietää oikeasta köyhyydestä yhtään hevonkukun mitään.

Koska meillä on kaikkea, kaiken saa helposti ja kaikkea on yllinkyllin, istumme täyteentumpattuina tuolissamme miettimässä, mitä sitten. Mitä seuraavaksi. Mitä voi enää saavuttaa. Mitä on jäljellä. Mistä elämäntarkoitus? Yksi lähtee valloittamaan vuoria, yksi reppureissailee, yksi hankkii kuusi lasta, yksi vaihtaa kestämättömästä romanssista toiseen, yksi kerää rahaa, yksi tekee vapaaehtoistyötä, yksi tekee hulluna töitä, yksi joogaa ja meditoi, yksi vetää viinaa, yksi tykittää huumetta, yksi julistaa paleo-fileo-VHH-LC-dieetin ihanuutta, yksi treenaa marantoonia, yksi vaeltaa Lapissa, yksi pelaa itsensä tainnoksiin, yksi löytää jumalan...sitähän me kaikki, tavallamme, etsimme mielekkyyden nälkäämme ravintoa. Kuka mistäkin.

Meidän mielekkyydennälkämme ei enää täyty siitä, mistä ennen: ei tarvitse juosta karhua karkuun, henkensä uhalla raapia elantoa routaisesta maasta, etsiä puita nuotioon ja välttää taas kerran paleltumiskuolema. Hengissäpysymiseen ei tarvita enää päivittäistä työtä. Terveenäpysyminen on yhä vaikeampaa, sillä helppo elämä passivoi, löysistää ja tylsyttää terän.

Tänään radiossa jutteli löytöretkeilijä Patrick Degerman. Hän totesi saman: kun näkee todellista köyhyyttä, elämän pelkistyneisyyttä, henkiinjäämisen ja elossapysymisen arkea, ja sitten tulee tänne, missä on kaikkea yllin kyllin, ihmetyttää se, miten täällä kuitenkin koko ajan valitetaan. Nillin nallin, nirin narin, vali vali ja jäkä jäkä. Ei ole lähikaupassa oikeanlaisia perunoita, ihan tyhmät säät, mun kavereilla on vääriä mielipiteitä, miks pitää käydä töissä, onks ihan pakko siivota, mulla on sellua pepussa apua, miks muilla on bemari ja mulla vaan honda, miks se on ton kaa ja mun gimmafrendillä on pienet tissit, mua niinku ahistaa. Meidän hyvinvointivaltiomme kasvatit alkavat näyttää säälittäviltä, vinoon kasvaneilta ja häijyntyperiltä. Hemmotellut lihavat kakarat vollaamassa, että vierustoveri sai isomman pullan - ja maailmassa kuolee koko ajan ihmisiä nälkään. Me pilalle pidetyt idiootit, voi että kun masentaa ja ahdistaa, kun oikeasti vedämme kokista ja paskaruokaa, istumme koneella 18h emmekä nuku saati liiku tai ole osana ihmisyhteisöämme. Ymmärtämättömät lapset, jotka hakkaavat lelunsa hajalle ja parkuvat sitten, kun ei ole tekemistä.

Paluu menneisyyteen tai luontoon pitäisi asettaa kerran vuodessa pakolliseksi ja lakisääteiseksi jokaiselle. Viikko tai kaksi korvessa, ei härpäkkeitä tai vempeleitä, ei sähköä tai sisävessaa, ei eineksiä jääkaapissa tai mikroa. Jos painaa pitkän päivän pellolla, ja raahustaa ruokapöydän kautta sänkyyn, moni unettomuusongelma hoituu sillä. Kun näkee käsiensä jäljen, lypsää lehmän ja leipoo itse leivän, sisällä voi kaihertaa tylsänmälsän vttujoon tilalla ylpeä ilo, minä tein tämän, minä osaan.

Voisiko perustaa Älä valita tänään mistään -päivän? Ja pitää sellaisen vaikka kerran viikossa? Meillä on kaikki hyvin, meillä on valmis maailma, meillä on niin paljon - muualla maailmassa ihmiset eivät voi sitä paljoutta edes kuvitella (puhdas juomavesi tulee hanasta, ei tarvitse pelätä luoteja, lähin sairaala sijaitsee muutaman kilometrin säteellä, kaikki saavat ruokaa päivittäin...). Ole kiitollinen tänään -päivää voidaan viettää vaikka tänään.