Syndroomalapset

Saturday, September 20, 2014

On kesäinen ilta. Ryhmä aikuisia ja lapsia viettää juhlaa. Nelivuotias tyttö menee viisivuotiaan pojan luo ja kysyy, leikitäänkö. Pian tyttö juoksee pojan vierellä, he juoksevat kilpaa ja antavat vuoron perään toinen toisensa voittaa. Sitten he menevät keräämään kukkia. He poimivat täydessä hiljaisuudessa ja hartaana isolta pihamaalta apiloita. Poika tekee elämänsä ensimmäistä kukkakimppua, kukat sojottavat miten sattuu. Poika haluaa antaa oman kimppunsa tytölle. Tyttö kysyy, ovatko he nyt ystäviä. Poika nyökkää.

Illemmalla pojan äiti kertoo, että pojalla on ADD. Tällä pojalla, joka muista pojista poiketen tykkäsi leikkiä rauhallisemmin, huomioi leikkitoverinsa, ei riekkunut ja rääkynyt pelottavasti, eikä tapellut aggressiosta silmät viirussa. Jos olisi pitänyt veikata, kellä lapsista on jokin häiriö, tämä poika olisi ollut viimeinen valintani.

Jokaisessa päiväkodissa ja koulussa taistellaan siksi, että resurssit eivät riitä enemmistön opettamiseen koska resurssit imee ongelmatapaus. Näitä ryhmään sopeutumattomia (yleensä vanhempien hölläkätisyyden tai idioottimaisuuden tuloksena) löytyy joka kulmasta. Heillä harvemmin on diagnoosia. Jos olisi, olisi myös mahdollisuus hankkia henkilökohtainen avustaja tai tarjota erityisopetusta.

Samaan aikaan täysin terveen oloisia ja sopeutumiskykyisiä lapsia diagnosoidaan syndroomaisiksi ja kehityshäiriöisiksi. Koska he ovat hiukan vilkkaita? Koska he turhautuessaan heittävät kynät pitkin lattioita? En minä tiedä. Minä vain ihmettelen. Ihmettelen eniten sitä, että kun lapsen ongelmaisuus on silminnähtävää ja jokapäiväistä, mitään ei voida tehdä eikä lapsessa ole mitään vikaa - ja kun lapsi on ihan ok, pienikin sivukonkkaus jossain kohtaa aiheuttaa elämänikäisen diagnoosin ja leiman papereihin. Onko kyse siitä, että oikeasti ongelmaisen lapsen vanhemmat eivät halua tunnustaa tosiasioita kirveelläkään ja terveen, mutta vilkkaan lapsen vanhemmat ovat hanakoita hakemaan lapselleen diagnoosia?

Tässäkin asiassa lähennymme Yhdysvaltojen hulluutta. Jo päiväkoti-ikäisille hankitaan diagnoosi ja lääkitys. Vaikka oikeasti mikään ei ehkä ole vialla. Ehkä vialla on vain jokin pieni osa-alue, jonka saisi toisin keinoin kuntoon. Ehkä vialla on vain vanhempien päänuppi, joka haluaa erityislapsen, jolloin voi selittää vaikean elämänsä sillä. Saa huomiota ja erityiskohtelua. Ja samaan aikaan ne aidosti ongelmaiset lapset yrittävät lyödä saksilla leikkitoveriaan, ja päiväkodin tädit päättävät, ettei asiasta kerrota vanhemmille, ettei kellekään tulisi paha mieli. Lasten keskinäisiä riitoja, hupsista.

Aikoinaan tunsin lapsen, jolla vanhemmat epäilivät olevan ADHD:n. Koska lapsi oli vilkas, eikä jaksanut istua kauan paikallaan. Koska lapsi ei keskittynyt kuuntelemaan ja teki omiaan. Lapsi oli vakavasti älykäs, eikä jaksanut siksi istua mitään tekemättä tai kuunnella sitäsamaa jaarittelua. Lapsesta kasvoi rauhallinen, älykäs ja miellyttävä nuori, ja aikuinen, jolla ei tule olemaan mitään vaikeuksia keskittyä, istua tai oppia. Jos tämä lapsi olisi aikoinaan diagnosoitu ja lääkitty, missähän hän olisi? Diagnoosipaperien kanssa erityiskoulut käyneenä erityistapauksena sairaseläkkeellä, jatkuvaa hoitoa saavana ja sekavana? Ei koskaan tunnetta, että on normaali ja hyväksytty omana itsenään, eheä ja terve ihminen?

Samaan aikaan luokassa ongelmanuori heittää pulpetin muiden oppilaiden päälle, tönäisee opettajan seinään. Koko luokka pelkää, koko luokan opetusohjelma on repaleina, mitään opettamista ei ole voinut tapahtua luokassa, jossa vallitsee kaaos, kauhu ja jatkuvan räjähdyksen odotus. Vanhempien mielestä opettaja provosoi ja nuori reagoi täysin normaalisti.