Kevätsiivous

Wednesday, February 25, 2015

Jonain päivänä sitä huomaa, että koti ja elämä on täynnä roinaa. Liikaa tavaraa, liikaa sitä sun tätä. Osa on turhaksi tullutta, osa vanhaksi tai pieneksi jäänyttä, osa muuten vain aikansa ohi ajanutta, osa jopa pelkkää tilaa vievää rojua. Tämä teksti on oikeastaan omistettu hyvälle, vuosikymmenten aikaiselle ystävättärelleni S:lle, joka osasi taas sohaista oikeaan kohtaan. Hän kysyi, olenko pettynyt johonkin.

Lähden liikkeelle konkreettisesta asiasta: rojusta ja tavarasta. Muutimme, ja tässä muutossa puolisonikin havahtui siihen, että meillä on aivan mielettömästi liikaa turhaa rojua ja roinaa. Tavaraa, jota tarvitsemme kerran viidessä vuodessa. Tavaraa, jota säilytämme nostalgisista syistä (osin perustellusti, toki). Tavaraa, joka on vain jäänyt pyörimään, jota ei osaa heittää pois, josta ei tiedä mihin se pitäisi heittää. Myimme kaappia ja pöytää, lastenrattaita ja vanhaa lastenvaatetta. Lahjoitin kolme jätesäkillistä hyvää lämmintä vaatetta päihdekäyttäjien päiväkeskukselle. Olen lajitellut, myynyt ja lahjoittanut hirveästi tavaraa ja vaatetta, ja arvatkaa mitä: sitä vain yhä riittää ja riittää!

Tämä kauhistuttava huomio sai hereille: miten pirusti roinaa me oikein säilytämme ja pidämme sitä normaalina? Nurkat ja kaapit täynnä sälää, purkkia ja turhaketta. Tästä syntyi selkeä tavoite: seuraavan vuoden aikana pyrin ja pyrimme pääsemään eroon kaikesta tarpeettomasta. Aina, kun ostan jotain (uuden paidan) luovun vanhasta tai jopa kahdesta. Jokaisen tavaran voi arvioida, onko se hyödyllinen ja käytössä vai pelkkä pölyä keräävä turhake. Jos tuntuu pahalta, osan vähemmän käytössä olevasta voi kerätä vaikka laatikkoon odottamaan ratkaisuaan, ei kaikkea tarvitse samana päivänä pois heittää. Mutta että edes yrittää, ajattelee, käy läpi ja selkeyttää.

Samaan aikaan luen silmät pystyssä naistenlehdestä, missä 18-19-vuotiaat lukiolaistytöt kertovat käyttävänsä vaatteisiin n. 150-200 euroa kuukaudessa. Siis tytöt, joilla ei ole ansiotyötä tai palkkaa, käyttävät vaatteisiin 200 euroa KUUKAUDESSA, joka kuukausi. Miten paljon vaatetta voi ihminen tarvita? En ihmettele, jos suhteellisuudentaju katoaa ja kaksivitosena nämä tytöt itkevät verikyyneliä, kun ei viiden tonnin palkka riitäkään uuteen Vuittoniin ja Karibian risteilyyn joka kuussa.

Minä olen tässä kuussa törsännyt kirpputoreille n. 50 euroa. Kävin oikein shoppailemassa. Ostin uuden talvitakin, välikausitakin, tunikan, tyylikkäät suorat housut, hilpeät bilepöksyt, kirjan, lapselle yöasun ja juhlavaatteen. Nämä kaikki siis 50 euroa yhteensä. Vilkaisin marketissa perustunikan hintalappua: 39,95 euroa. Selvä. Ostan kirppareilta kaiken perusvaatteen itselle ja lapselle, ja sitten ostan hyvällä omatunnolla lapselle Reimatecin haalarit tai Vikingin 80 euron goretex-talvikengät.

Sitten se henkinen puoli: sinnekin kertyy roinaa, jää lojumaan vanhaksi käynyttä. Pian se kaikki tauhka alkaa tuntua kuin raahaisi perässään kivirekeä tai kantaisi kaulassa myllynkiveä. Vanhoja ajatuksia, murheita, turhiksi käyneitä toiveita. Ihmissuhteita, jotka eivät vain kaikesta huolimatta toimi - tai ovat jopa kivenä kengässä.

Yritän jatkuvasti luopua itseeni tai tekemisiini kohdistuvista ikävistä, negatiivisista ajatuksista. En saa olla ajatuksissani itseni pahin vihollinen. En ole enää kaksikymppinen; lavan alle kertyvä poimu taitaa olla ikävä tosiasia, johon on sopeuduttava :) 

Yritän keskittyä hyvään. Yritän päästä eroon stressistä, joka tuntuu tulevan huomaamatta ja salakavalan hiljaa - itse minä sen stressin teen, hermoilen ja murehdin, vaadin itseltäni paljon ja kiroan, kun en rakenna Roomaa päivässä. Kun nyt hiihtolomalla olen tehnyt tietoisesti "hitaita aamuja" (jos en ehdi tuohon bussiin, menen seuraavalla - teen smoothien, jos tuntuu siltä - menen seuraavalla bussilla, jotta ehdin silitellä ja sylitellä lastani pikkukakkosen ääressä). Luen bussissa hyvää kirjaa. Teen töihin tultuani teetä. Pidän taukoja, otan iisisti, teen asiat yksi kerrallaan.

Ihmissuhteissa tapahtuu samaa: muutosta ja elämien eriytymistä, minkä takia joskus käy niin, että aikoinaan hyvä ja toimiva ihmissuhde muuttuu etäiseksi, ja loppujen lopuksi velvollisuuden hengessä väkisin ylläpidetyksi hataraksi yhteydeksi. Mitään todellista tarvetta pitää yhteyttä ei ole. Myönnän, että olen ollut hieman jopa järkyttynyt siitä, että en olekaan ollut niin tärkeä kuin olen luullut. Ei ole ikävä tullut, vaikkei minua ole näkynyt. Níin se käy.

Huomaan, että minulla on tendenssi jäädä roikkumaan; pidän yhteyttä, soittelen, pyytelen, yritän ja yritän, ja vaikka jo vuosien ajan on vastasignaali ollut nolla, pidän yhä yhteyttä. Fiksumpi olisi ymmärtänyt jo vuosia aiemmin ja pienemmästä vihjeestä, että olen ihan ok, mutta minua ei kaivata eikä tarvita. Vastavuoroista signaalia tai yhteydenpitoa ei ole eikä tule, koska vastapuoli ei halua. Simppeliä, mutta minulla on kestänyt aikaa uskoa tai hyväksyä faktat.

On myös olemassa ihmissuhteita, jotka ovat kestäneet kauan ja sitten huomaa, että ne ovat jääneet jumiin johonkin. Useimmiten siihen, että minussa on ominaisuus tai puoli, josta he eivät pidä. Eivätkä pääse sen yli tai arvottavat minua sen kautta vinoon. Jotkut eivät pidä lainkaan tekstuaalisesta minästäni netissä; olen teksteissäni tylymmän oloinen, ilmeetön (tottakai), keskityn vastaamaan johonkin selkeään kohtaan enkä lavertele siitä ja tästä ja huomioi kaikkia mahdollisia näkökulmia jne.  ja sitten voikin yhtäkkiä tilanne olla se, että tekstieni tuottama mielikuva yritetään lanseerata reaalielämän persoonakseni. Tai huomaan, ettei edes vuosien tekemisissä olo ole tuottanut aitoa luottamusta tai toinen toisensa tuntemista. Jos vuosienkin jälkeen koen, että toinen ei *näe* minua eikä *kuule* minua - tai näkee aivan jonkun toisen, kuulee jotain muuta, ei siinä voi oikein muuta kuin laittaa lapaset naulaan.

Yleensä näihin ihmissuhteisiin ei liity muuta kuin kaunista haikeutta; kiitollisuutta, että ne joskus olivat. En haluaisi tehdä niistä velvotteita. Haluaisin, että voisi kaikessa hyvässä hengessä kiittää ja sopia, että moikataan kun tavataan, ei stressiä, eihän sitä tiedä jos vaikka viiden vuoden päästä on taas paljonkin yhteistä. Kaikkea hyvää ja upeutta, nyt vain polkumme eivät enää kulje vierekkäin tai edes lähekkäin.

Väsymykseni ja pettymykseni ihmiskuntaan on laimeaa mutta pysyvää. Vain PMS:n aikana se nousee kuohuvana koskena esiin: miten typeriä, pikkumaisia ja ahneita omahyväisiä paskiaisia ihmiset ovat! Ihmiset, joilla on miljoonia ja palkkatuloakin kymppitonneja JAKSAVAT vaatia ja vinkua lisäälisäälisää, ottaa pois niiltä joilla ei ole ennestäänkään mitään, ja vielä kehuvat omaa ihmisperseyttään julkisesti. Siis jos työtilan seinällä ei oo Rembrandtia niin mä en ala! / kahdeksan donaa kuussa, mikä minimipalkkapaikka tää on??? Nämä ihmisperseet päästetään sitten vielä päättämään valtion ja sen asukkaiden asioista, voi morjens vaan kaikille!

Tuhannet ihmiset käyttävät valtavan energian ja tuhansia tunteja vihansa porskuttamiseen - Teemu Mäki kissantappaja ei saa tulla meidän kirkonkylälle luennoimaan ja me mennään sinne kylttien kaa osoittamaan mieltä - sen sijaan, että auttaisivat naapurin pappaa tai menisivät Punaisen Ristin ystävätoimintaan tai luovuttaisivat verta tai veisivät naapurin kakarat luistelemaan tai vaimon hotellilomalle.

Tuhannet ihmiset seilaavat somessa tunteja ja kymmeniä sen sijaan, että olisivat läsnä ihmisille, jotka ovat oikeasti olemassa ja lähellä. Tämän takia olen tehnyt tietoisen päätöksen myös vähentää somen käyttöä ja keskittyä ihmismediaan ts. "ihme" :-)