Hurskastelua vai viisautta?

Tuesday, March 3, 2015

Artikkelin tarinan voi tiivistää kärjistäen seuraavasti: kirjoittajalla oli kauhean kuolemansairas lapsi, jota he olivat viikkotolkulla nukkumatta hoitaneet sairaalassa ja pelänneet ja olleet huolissaan ja vihdoin pääsivät kotiin sairas pieni ressulapsi sylissään ja sitten tulee takavasemmalta ILKEÄ ÄMMÄ, joka vaatii, että tuon ikäisen lapsen tulisi kävellä itse. Lapsen isä ärähtää ämmälle, mikä tilanne on, ämmä häpeää ja juoksee karkuun. Tästä sitten kirjoittaja yhtäkkiä viisastuu ja valaistuu ja tavatessaan kaupassa huonosti käyttäytyvän ja riehuvan lapsen, hän ei paheksukaan lapsen käytöstä (kuten muut) vaan menee antamaan arjen enkelinä tukea äidille ja kertoo, että se on ihan ok ja kaikki on kivasti ja hän ymmärtää. Riehuvan lapsen äiti purskahtaa itkuun ja kertoo, että lapsi on juuri saanut autismidiagnoosin ja silläviisii.

Erittäin monet pitävät tätä kertomusta ihanana ja valaisevana ja viisautta lisäävänä. Minua se puistattaa ja ällöttää.

Ensinnäkin näillä kahdella tarinalla ei ole mitään tekemistä keskenään opetukselliselta kannalta, vaikka niin halutaan antaa ymmärtää. Ensimmäisessä esimerkissä kukaan ei tehnyt mitään pahaa, mutta yksi idiootti kansalainen vain päätti olla ääliö ja ruveta mekkaloimaan besser wisserina kasvatusoppejaan muille. Ääliö oli ääliö, ja ansaitsi hävetä. Toisessa esimerkissä oli huonoa käytöstä. Kukaan ei voinut tietää miksi. Se, että häiriötä tai huonoa käytöstä harjoitetaan, ei saa oikeutusta siitä, että MAHDOLLISESTI taustalla voi olla tragediaa. Huonoa käytöstä ja häiriötä on toki helpompi sietää ja antaa se anteeksi, jos ja kun tietoon tulee, että taustalla on oikea tragedia.

Ensimmäisen esimerkin olisi voinut kertoa niinkin, että äiti kantaa päiväkotipäivän jälkeen väsynyttä ja kiukkuista lastaan kotiin ja joku tulee mälkättämään. Mutta ei, lapsen piti olla kuolemansairas ja vanhempien unenpuutteesta ja huolesta kipeitä, jotta menisi perille lukijalle, miten kauhean ilkeä se ämmä olikaan. Ikään kuin ei normaalisti väsyneelle vanhemmalle voisi käydä niin, ikäänkuin heihin ei sattuisi ikävien ääliöiden satunnainen paskamaisuus.

Toisessa esimerkissä tämä ihanteellinen kirjoittaja EI VOINUT TIETÄÄ, mitä taustalla on. Hän vain oli valaistunut ja oli päättänyt omaavansa kyvyn olla arjen enkeli. Hänellä kävi tsägä. Tällä kertaa taustalla oli kuin olikin tragedia ja lapsella autismi. Entä jos kaupan äiti olisi rähjännyt, että "mee sä ¤%&%:n samarialainen nyt %&&%¤#:uun siitä ymmärtämästä!" ja häipynyt kaupasta? Entä jos äiti olisi kironnut ja todennut, että hänen Eskonsa saa käyttäytyä miten haluaa, eikä Eskolla olisikaan ollut autismia?

Jos aikuinen Toni tai lapsi Silja käyttäytyvät huonosti, törkkivät ja meuhkaavat, heidän käytökseensä sopii puuttua ihan lujalla tavalla. Todeta, että ei käy. Ei onnistu, noin ei saa tehdä. Jos selviää, että käytös on huonoa siksi, että taustalla on tragedia, tällöin varmaan asenne muuttuu, mutta huonoa käytöstähän se ei *oikeuta*. Käytös on yhä huonoa, mutta se voidaan antaa anteeksi, koska tragedia.

Minua tuo linkin artikkelin jeesustelu ja hurskastelu iiskotti. Minusta se oli kirjoittajan omahyväinen ja ääriesimerkein valaistu tarina siitä, miten kirjoittaja on marttyyri ja siitä huolimatta jaksaa olla telepaatti ja hyväksyä paskankin käytöksen yli-inhimillisen hienoutensa takia. Yhdellä sanalla yök.

Minäkin tiedän tositarinan. Junasta. Siellä istui isä, joka vain tuijotti ikkunasta ulos. Kaksi päiväkoti-ikäistä poikaa juoksi eestaas, töni ja häiritsi koko junaosastoa, kiljui ja kirkui, heitteli tavaraa, isä ei reagoinut asiaan. Vihdoin eräs matkustajista nousi ja meni isän luo. Sanoi, että hän voisi vähän katsoa poikiensa perään. Isä havahtui ja pyysi anteeksi, kertoi heidän palaavan juuri poikien äidin, hänen vaimonsa hautajaisista. Ehkä siksi pojat ovat vähän levottomia.

No TOTTAKAI tässä kohtaa koko junaosasto heltyi, koko juttu muuttui, kaikki ymmärsivät ja empatiaa säteili. Nättiä ja sööttiä. Mutta ei se muuta sitä faktaa, että poikien käytös oli häiritsevää ja isän valvonta olematonta. Huomautuksen tehnyt matkustaja toimi täysin oikein, hän ei tehnyt mitään hävettävää. Isällä oli syynsä, häntäkään ei pidä tuomita. Kaikki päättyi kivasti. Näin voi käydä, vaikka kukaan ei ole kuolemansairas, vammainen tai läheisensä juuri menettänyt.

Arjessa aina voi olla kiva toisille ja jättää toiset arvostelematta. Aina voi puuttua ikävään toimintaan - ja pitääkin - ja jos selviää taustan tragedia, siinä voivat sitten molemmat todeta, että juu, tämmöistä se elämä on. Mutta näiden arjen tapahtumien ja käänteiden ja taustalla piilossa hilluvien tragedioiden kanssa vain pitää elää ja selvitä, semmoista se on ja rapatessa välillä roiskuu. Mitenkään vammaisuutta, kuolemaa tai sairautta väheksymättä (sillä ne ovat äärimmäisen raskaita asioita, tottakai) en vain hyväksy niiden käyttöä manipulaatiokortteina, vallankin jos tarkoitus on vain alleviivata kirjoittajan parempaa ihmisyyttä.

Lisäys 5.3.2015: No niin, nyt sitten selvisi, että juttu ei olekaan kolumni ja epäuskottavan makuinen puolisepite vaan kertomus ihan aidosta kokemuksesta. En tiennyt tätä. En tuntenut sivustoa. Joten perun pahat sanani hurskastelusta ja ääriesimerkkien käytöstä. Tässä sen taas näkee, että kun kerrotaan todellisuudesta, se maistuu epäuskottavalta, sillä todellisuus hakkaa tarun 6-0. Jätän kuitenkin tämän blogikirjoituksen tähän, josko tästä voi joku oppia jotain tai josko tämä toimii esimerkkinä siitä, miten emme voi tietää tai tuntea taustoja, teemme tulkintoja juuri siitä vinkkelistä ja sillä tiedolla, mikä milläkin hetkellä on. Tottakai nyt voisin ylistää tämän naisen sankaruutta ja huikeaa viisautta ja kykyä empatiaan rankassa elämäntilanteessa, mutta se jos mikä olisi nyt tekopyhää, kun olen yhden tekstin arvostellut jo vallan tylysti. Siispä annetaan olla. Kaikki pisteet kirjoittajalle ja kaikki voimat hänelle ja hänen perheelleen. Minä vedän sanani takaisin.