Missä menet, vanhemmuus?

Friday, April 10, 2015

Tänään aamubussissa. Edessäni istui kolmekymppinen mies puhelin korvalla. Kuului kimitystä, ja aina kun mies itse puhui puhelimeen, hän käänsi puhelimen suunsa eteen. Mies puhui koko ajan lepyttelevällä pehmeällä terapeuttiäänellä. Ensivaikutelma: ah, siellä jutellaan heihei-puhelua iskän kaa. Toisessa päässä puhelimessa puhumista harjoitteleva kolmevuotias. Vartin päästä olin eri mieltä.

Puhelu kesti 32 minuuttia. Tänä aikana mies puhui puhelimeen jatkuvasti terapeuttisella äänellä, rauhoitteli ja lepytteli.

Toisessa päässä kimitti lapsi, joka 32 minuutin ajasta kirkui, kiukutteli, parkui ja huusi noin 20 minuuttia. Hetken suvannon jälkeen kakara pamahti taas raivoitkuun, jota isi rauhoitteli.

"Kuule kulta kun se on tarkoitettu käytettäväksi, se voi mennä rikki, niiiin...se nyt meni rikki. Juu. "

Viidennen raivarin kohdalla olin jo itse kiehumispisteessä: MITEN SINÄ ANNAT TUON RAIVARIPUHELUN JATKUA? Kyllä kaikki tykkää pehmoisästä, mutta ei se tarkoita, että pitää olla täysin tossu, läpäläpälää ja lässynlää!

Missä tämän lapsen toinen vanhempi on? Miksi se istuu puoli tuntia rääkymässä isälleen, miksi sen annetaan istua puhelimessa tuo aika? Miksei toinen vanhempi hoida tilannetta? Ei kai tuon ikäinen voi yksin kotona olla???

Sitten eräästä lauseesta selviää, että tämä täysin ambivalentti, holtittomia regressioraivareita kirkuva lapsi on *koululainen*. Isi pyysi lasta lopettamaan itkemisen ja laittamaan verkkarit koulureppuun.

Onko normaalia, että 7-8-vuotias kirkuu raivarissa isilleen puhelimessa? Eikö nyt ole aika selvää, ettei ainakaan tämä tyyppi kykene hoitamaan aamujaan ilman vanhempaa? Vai onko tämä lapsi jopa vanhempi kuin 7-8 vuotta?

Lapsi löi luurin isin korvaan kolmesti. Isi soitti joka kerta takaisin ja lässytti, että "ei saa tuolla lailla lopettaa". Penska katkaisi puhelun siihen paikkaan. Isi soitti takaisin ja lässytti lisää. Puhelu katkaistiin. Isi soittaa takaisin.

Minä hörötin epäuskoista naurua isin takana: MIKÄ on se tausta, jolla tuollaista touhua pitää normaalina ja jaksaa katsella moista käytöstä lapseltaan? Miksi noin toistaitoinen ja epävakaassa tilassa oleva lapsi jätetään yksin kotiin, eikö ole selvää, että hän tarvitsee vanhempaa olemaan vieressään? Onko tämä sirkus kenties joka-aamuinen rutiini? Miten tuo isi jaksaa elämäänsä ja aamujaan, jos tuo on hänen arkeaan? Miksei tuon isin ääni edes VÄHÄSEN korotu??? MIKSI SE VAIN LÄSSYTTÄÄ JA LÄSSYTTÄÄ JA LÄSSYTTÄÄ VAIKKA LAPSI ON RAIVARINSA KANSSA GRAND CANYONIN JYRKÄNTEEN REUNALLA JA UHKAA HYPÄTÄ????

Lässyttävät pehmovanhemmat luulevat olevansa hyviä ja jopa parempia vanhempia. Lässynläät kertovat, että lapselle ei saa sanoa ei. Se on aivan uskomaton persvakoinen väärinkäsitys.

MIKÄÄN ei tee lapsen oloa niin turvattomaksi kuin se, että vaikka lapsi heittää maljakot lattialle ja järjestää vuosisadan shown, vanhemmat eivät näennäisesti reagoi ja robottimaisesti lässyttävät lööperiä. Vanhemmat vaikuttavat täysin tunnevammaiselta ja kykenemättömältä hoitamaan tilannetta, minkä lapsi selkäytimellään kyllä tajuaa. Näistä reaktiofobiaisista ihmisistä, jotka ovat täysin kykenemättömiä tarttumaan riuskasti tilanteeseen, ei ole hänelle turvaa - ei arjessa eikä varsinkaan tiukassa tilanteessa. Lapsi voi todellakin hakata puukkoa vatsaansa tai heittää tuolin ikkunan läpi, vanhemmat saattavat vähän vapista, mutta lässytys ja terapeuttiääni jatkuu. Lapsi yrittää henkensä edestä saada vanhemmissaan aikaan jonkin reaktion, joka kertoisi lapselle, että vanhemmat ovat elossa eivätkä androideja.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, mistä tämä päiväkodeissa ja kouluissa näkyvä lasten pahoinvointi ja häiriökäytös johtuu. Terkut tämän aamun isille - olet nyt jo niin kusessa, ja lapsesi on ala-asteella. Mietipä minuutti, mitä elämäsi ja aamusi ovat, kun tämä pikkuinen raivarimanipulaattorisi on teini-ikäinen. Toivon totisesti, että hankitte kotiinne aamuiksi aikuisen ja vedät edes kerran lapsellesi kunnon huutopultit. Se voisi tehdä hyvää sekä sinulle että jälkikasvullesi.