Metsä ja omenapuutarha

Olen tottunut sisäisen maailmani ja ulkoisen todellisuuden väliseen ristiriitaan, omituisen kalahtavaan riitasointuun. Sointini on vahva, kuten todellisuudenkin, mutta emme edes yritä sovittaa niitä yhteen. Ihmiset pitävät ääntä, kuten todellisuuskin, ja minä pidän hiljaisuudesta, jonka saa läpäistä vain harva, hyvin valikoitu tasasointinen ääni. Sellaisia ääniä kuulee usein vain silloin, jos pääsee kulkemaan ihmisen katseesta sisään. Ja joskus öisin, kun uni vaimentaa valveen hälinän.

Kun pyrkii pitämään oman sointinsa vahvana ja kauniina, osatakseen luovia sen värähtelyn luotaamana maailman halki, pysähtyy niille sijoilleen jos kuulee toisen äänen. Joka soi oman äänen kanssa pehmeästi, puhutellen. Ei sellaista voi odottaa enää vuosikymmenten jälkeen, ei ihmisiltä. Eläimeltä, vanhoilta puilta ja kiviltä, mutta ei ihmisiltä.

Tuijotin tulta ja kuulin hänen sointinsa, äänen värähtelyn, sinisten pehmeiden aaltojen kulkiessa kohti, ja lävitseni, ylleni, eikä tarvinnut katsoa tietääkseen toisen katseen olevan avoinna. Siinä katseessa on vesi, syvän vihreä ja metsä, vielä kipeästi vihreämpi. Metsä, jossa tuuli on lempeä ja joka on ollut olemassa kauemmin kuin haluaa aavistaa. Metsä, jonka vanhimpien kivien päällä on luita, tai pumpulisammalta sinne asti, missä virvatulet liikkuvat ilmassa kuin virtaava vesi. Metsä, jonka olen nähnyt, johon jäin.

Olen elänyt käsityksessä, että minulla on yksi ääni, yksi sävel. Siinä metsässä ymmärsin, että minulla on yksi oma ääni, joka soi vahvana vasta kun se saa sointinsa eri sävelkorkeuksista. Sen sointini taatakseni olen kehittänyt monia ääniä ulkomaailmaa varten, niin on tehnyt hänkin. Hetkittäin olemme täynnä maailmalle tarkoitettua hälinää, joka muuttuu usvaksi välillemme. Siihen usvaan sanat eksyvät, vääntyvät hämärässä. Niin kuin kaikkialla, kaikkien kohdalla. Epätavanomaista on se, että meillä tuntuu olevan aikaa odottaa.

Joskus jotkut oppivat pääsemään katseen kautta metsiin, omenapuutarhoihin ja kuulemaan toisen maailman hiljaisuutta. Ei tarvitse olla taitava, juonikas tai valaistumisensa kokenut. Siihen tarvitsee vain aikaa ja tahtoa.

Vuosituhansia sitten oli eräs omenapuutarha. Teidän olisi pitänyt nähdä se keväällä, se oli kuin valkoinen meri, jonka yllä oli sininen korkeus ja suurten lintujen silhuetteja. Ainoat varjot tulivat lintujen siivistä, sen kaiken eheys oli suojaamatonta, sillä ymmärrystä uhasta ei ollut. Kun sen aika tuli, halusin tuhota sen omin käsin kuten olin puut kasvattanutkin. Että jotain kaunista olisi joskus ollut ennen kuolemaansa. Ettei jokin kaunis muuttuisi rumuudeksi, joka viiltäisi syvimmältä sitä, kuka tietäisi muutoksen määrän. En muista itkeneeni kertaakaan pilkkoessani puiden runkoja, repiessäni juurten raskaita solmuja maasta. Linnut katsoivat minua silmiin, kun taitoin niiden niskan, ja tiesin että saisin anteeksi. Kun kaikki oli kuollutta ja tuhottua, tiesin ettei enempää voi joutua menettämään, että tämän jälkeen kaikki on helpompaa.

Ei suoraselkäisestä ihmisestä näy päällepäin, miten käpertynyt kivusta hän on. Ei kyyneleettömästä kukaan arvaa, että hän toisinaan unessa juoksee tuhotulle maaperälle, kaivaa vimmaisin käsin lintujen velttoja ruumiita maasta, nuolee niiden repeytyneitä sulkia puhtaaksi ja yrittää pyyhkiä jäljet kuolemasta pois. Ei tyynestä kukaan tiedä, että hän mielessään istuu keskellä kuolleiden lintujen ja omenankukkien merta, ja antaa henkensä moninkertaisesti saadakseen nähdä niiden taas lentävän puiden yllä, taivaan kätten alla.

Nyt vuosituhansien äänet nielleessä metsässä ymmärrän, että on tullut oikea aika herättää se kaikki henkiin. On tullut hetki, jolloin ei voi perääntyä oman pelkonsa ja koetun kipunsa taakse. Toinen ihminen on keinuttanut minua aalloissaan kuin syvässä sylissä, kuullut ääneni ja antanut minun kuulla omansa. On tullut aika, ja hän on tiennyt sen jo minua ennen.