Valinta

Hirsipöydän ääressä makustelin viiniä ja kuuntelin, kuinka viisaasti mies puhui. Suhteista, suhteettomuudesta, seksuaalisuudesta, ehdottomista partnerivalinnoista ja rakkauden äärettömyydestä. Tuo mies ei ottaisi toiseksi parasta, ennemmin olisi yksin. Ja kun rakastaisi, se olisi taivaita halkovaa, muuttaisi koko sielun ja tekisi jäljet, ikuiset, mielen ja ruumiin lumisille kentille. Ei tuollaisia ole, mietin ja samalla annoin itseni rakastua niihin puheisiin, ajatuksiin. Ei olekaan, mietin kuullessani, että mies seurustelee. Höyryää poikaporukassa, miten toimiva suhde hänellä on. Minulle vain esitti villinvapaata, saatavilla olevaa. Ei valehdellut, jätti vain kertomatta. Hänelle ne ovat eri asioita.

Lumisade oli hiljaisin askelin perässäni, kun kävelin yössä kotiin. Itkin sen miehen naisen takia. Nainen ei tiedä koskaan, miten hänet on jätetty kertomatta. Miten kaikki rakastaminen on tuupattu hetkeksi olemattomuuteen, kaikki säikeet piilotettu häveten oman edun taakse. Itkin vielä vähän, sillä surin miehen surkeaa kuolemaa omassa mielessäni. Niin paljon suuria, kauniita sanoja, joiden takana oli pelkkää autiutta.

Miten paljon tahtoisin nähdä miehen, joka on tietoisesti ja katse auki valinnut naisensa. Joka pitäisi naisensa ja rakkautensa mukana, kulki hän yksin tai ei. Joka kertoisi onnensa, näyttäisi häikäisevän nidoksensa toiseen ihmiseen: nidoksen, joka tekee hänestä vapaamman kuin koskaan. Mutta näen vain miehiä, jotka eivät koskaan ole valinneet. He ovat vain ajautuneet, sattuneet tilanteeseen, lipuneet jonnekin tai jostakin. He eivät pidä kiinni naisestaan, heidän kätensä ote ei ole luja vaan aina valmis kirpoamaan, milloin mistäkin syystä. Tai he jahkailevat, eivät tiedä, eivät ole varmoja, eivät osaa lopettaa tai aloittaa.

"Eroilmoituksen teko on niin vaikeaa" sanoi mies, ja jätti valitsematta, minut, entisensä ja loppujenlopuksi itsensä. Me kaikki kolme lähdimme tyhjinä omiin suuntiimme, kukaan meistä ei tullut valituksi. Vaikka siitä on vuosia, minä yhä olen vihainen, yhä puristan käteni nyrkkiin ja näen silmissäni, miten lyön sitä miestä otsaan ja karjun, että alkaisi olla ihminen, päättäisi jotain edes kerran elämässään, ansaitsisi arvonimen Ihminen sillä, että valitsisi ja kantaisi vastuun valinnastaan. Minä en lyönyt, en karjunut, en sanonut pahaa sanaa. Minä jäin seisomaan hiljaisuuteen, jossa kukaan ei nimeäni kutsunut. Lähdin pois, toiveikkuus naureskeli perääni. Ivallisesti ja aiheesta.

Ei ole maailmassa mitään, mitä mies ei vaihtaisi kouralliseen tuhkaa tai säkilliseen pimeyttä, sanoi Haavikko. Sen kautta aloin paremmin ymmärtää yli-ihmisyyttä, vastuullisen ja omavalintaisen elämän utopiaa. Minä valitsin tyhjyyden tilalle lähtemisen, ja maksan siitä hinnan. Verinokkaisina lintupainajaisina, hyytävinä kylmäsydämisinä hetkinä pimeän kanssa silmätysten. Mutta joskus, hyvin harvoin, unessa joku sanoo nimeni, tavalla, joka kertoo hänen pian pääsevän unen rajan yli. Sitä ääntä mietin aina, kun painan otsani kylmää hehkuvaan ikkunaan ja juna nytkähtää liikkeelle, kaupungin kadotessa, vaihtuessa toiseksi.