Lintuhäkki

Se resuinen mies seisoi talon lähellä puistossa ja kyräsi silmäkulmasta, kuinka pukumies löysenteli solmiota ja kahisutti kukkiaan talon ovella. Resuinen mies oli Joel, yksinkertainen ja ymmärtämätön mies. Ei ymmärrystä sitä vertaa, että olisi mennyt sinne, missä hänenkaltaistensa paikka oli. Heilui vain kaduilla ja keräsi lapsien hilpeätä huomiota. Hullu Joel, lapsille vain Hullu-Jollu.

Joel osasi yhden asian. Hän osasi erottaa hyvän ja pahan, ja osasi olla niiden mukaan. Talossa asuva neiti oli hyvä. Puhutteli kohteliaasti Joeliksi ja antoi joskus rahaa ruokaan. Puhui kuin ihmiselle ja sitä sattui Joelille harvoin. Hän usein unohti olevansa hullu, kun puhui neidin kanssa. Neidin taloon menevä pukumies ei ollut hyvä. Pukumies oli paha ja Joelia pelotti se, että paha seisoi hyvän ovella.

Pukumies töni ihmisiä, katsoi ihmisten läpi ja silmät pysähtyivät vain halveksimaan. Joelia pukumies oli retuuttanut humalpäissään. Karjunut, että Joelin pitäisi tapella takaisin, jotta olisi mies. Lopuksi pukumies totesi, ettei Joel ollut mies ollenkaan, ei lähelläkään hänen itsensä kaltaista. Joel nuoleskeli huultaan, johon oli tullut palkeenkieli ja tiesi, ettei hän tahdo olla mies ollenkaan, jos pukumies on mies. Mutta neiti on nainen ja pukumies kumarteli ovella, puhui soivalla äänellä sokerinen sävy lauseiden kuorrukkeena. Joel näki neidin hymyilevän ja tuli surulliseksi.

Joel oli, ikävä tunnustaa, hiipinyt usein neidin pihalla ja katsellut neidin ikkunoista taloon. Neidillä oli kaunista ja suuri lintuhäkki olohuoneessa. Siellä asui keltainen lintu, jota neiti rakasti ja jolle neiti lauloi. Sitä laulua Joel kuunteli ikkunan alla sydän kipeänä kuin tuore haava.

Meni kuukausia niin, että pukumies asteli kukkakäsin taloon monena päivänä viikossa. Joel pelkäsi yhä enemmän eikä hän enää poistunut puistosta edes järvelle. Joel tahtoi olla paikalla, suojella neitiä vaikkei tiennyt vielä miten hullu voisi kaunista neitiä suojella.

Yhtenä päivänä Joel hiipi ikkunan alle, talon vierelle, aurinkokin lämmitti sitä paikkaa ja hän nukahti. Uni särähti rikki, kun Joel kuuli ovikellon soivan. Joel tiesi, kuka se oli ennenkuin kuuli neidin askeleiden kulkevan ovelle asti. Pukumies puhkesi puhumaan sokerisia sanoja, hän sanoi tulleensa kuulemaan vastausta. Neiti pyysi pukumiestä sisään ja he tulivat olohuoneeseen. Keltainen lintu alkoi sirkuttaa levottomasti. Neiti meni häkille ja otti linnun käteensä, hyväili hiljaa sen niskaa ja sanoi, ettei suostu. Joel kuuli kuinka pukumiehen ääni alkoi väristä ja pukumies sanoi, että onko neiti miettinyt tarkasti. Neiti sanoi miettineensä hyvin tarkasti ja olevansa varma.

Sitten tapahtui jotain kamalaa. Joel näki kaiken, sydän hakkasi päänkuorta mutta se kaikki meni niin nopeasti. Pukumies oli punainen vihasta ja sanoi kummallisella äänellä, että neiti taitaa vain tuosta linnusta välittää. Pukumies sieppasi keltaisen linnun, neiti kirkaisi ja linnun sirkutus loppui pieneen rusahdukseen pukumiehen käsissä. Pukumies heitti elottoman keltaisen möykyn lattialle ja marssi ulos. Neiti vaikeroi kasvot käsiin painettuina. Joel jo itki, ja koputti ikkunaan. Neiti katsoi ikkunaan säikähtäneenä, mutta hymyili Joelille. Hän pyysi Joelia tulemaan sisään, sillä hänellä olisi Joelille vähän töitä. Koko ajan, taukoamatta, neidin silmistä valui kyyneliä.

Seuraavana aamuna Joel istui puistossa, söi leipää ja naurahteli. Vielä enemmän häntä nauratti, kun pukumies käveli esiin kulman takaa. Pukumies vilkuili ympärilleen ja asteli talolle. Pukumies soitti kelloa. Sitten hän koputti. Sitten hän huusi neitiä ja pyysi anteeksi. Joel pureksi leipäänsä ja käveli lähemmäs. Joel seisoi aidan takana, virne naamallaan, kun pukumies kääntyi. Pukumies katsoi häntä ensimmäistä kertaa silmiin, ja kysyi, tiesikö Joel missä neiti oli. Joel kertoi, että häkki on tyhjä ja lintu on lentänyt pois. Joel alkoi nauraa, pukumies näytti säikähtäneeltä.

Joel vain nauroi ja räpytti käsiään ja hyppi ja hihkui, että häkki on tyhjä ja lintu lentänyt pois, lintu lentänyt pois.