Soiko lehmukseni, laulaako satakieleni?

Me olimme ahneita, otimme sen kaiken. Loppujen lopuksi toisiltamme, emmekä jättäneet toisiimme mitään mahdollisuutta muille koota kokoon edes pientä rakastamista. Kasvatimme toistemme maahan suuria puita, joiden juuret kiersivät villeinä käärmeinä koko maankuoren, ja kun niiden kukat olivat vaihtuneet hedelmien kautta tyhjiksi oksiksi, jäi maaperäämme vain mustia puiden silhuetteja ilman elämää. Taivaamme tuli tyhjäksi eikä tuuli ole puhunut puillemme enää vuosiin.

Minä tulin ja annoin sinulle sen särön, minkä sinä tarvitsit voidaksesi päästää ulos myrkkysi. Minä lähdin, koska se oli ainoa teko, millä sain sinua enää rakastaa. Ne kertoivat minulle, että yhtäkään kukkaa ei puusi tee, ellen hakkaa juuriasi irti omista puistani. Otin kirveen, ja ulvoin kaksinkerroin, oksensin kipua jokaisen lyönnin jälkeen. Katsoin taivasta verisilmin ja jätin puut selkäni taakse, siellä ne särkevät yhä.

Ne pyydystivät sinut häkkiin, ja rautaisten kahleiden takaa sinä kirkuen petostani ivasit. Ne paransivat sinut niin, ettet muista puita enää. Et muista omenankukan tuoksua, et tunnista tuulta niiden lehdissä.

Jos täältä palaan, palaan sinun luoksesi. Niin minulle kirjoitit hetkeä ennen kuin lasinen maailmasi valettiin betoniin.

Sen jälkeen olemme kylminä kävelleet sateiden alla, kasvoja katsoneet. Niin paljon saimme toisillemme sanotuksi, että muualla olemme mykkiä. Kun paluustasi kysyn, puut huokaavat.