Lumilintu

Valkoinen sä olit, mutta ehkä eniten hanhi. Äksy ja uhoa täynnä. Rinta rottingilla vaappuva kingi. Mä luulin, että se on sun luontosi. Haukata ruohoa ja pitää muut loitolla. Mä luulin, että sä pidät muut loitolla, koska vahva ei tarvitse liittolaisia. Se olikin sitä, että läheltä näkee, että olet pakkasessa paleleva varpunen.

Mä tulin kotiin ja ihmettelin, miksi on niin kylmä. Ikkunat ja ovet oli auki ja lattia täynnä untuvalunta. Sä makasit sen lumen keskellä valkeassa aamutakissa, jalat sinertävinä hileiden alla. Mä huidoin lunta sun täriseviltä hartioilta ja itkin, että etkö sä voinut kasvattaa jo siipiä, lentää sinne mihin kuulut. Kuumassa suihkussa ulvoit mulle, että et löydä siipiä, että suuntavaisto on kuollut.

Seuraavana aamuna sä olit ilkeänylväs kotka. Terävänenäinen ja voittamaton metsästäjä, joka ei piittaa. Jonka ei tarvitse. Mä olin koko yön itkenyt lumen peittämien sinisten jalkojen näkymää ja sitä pilkkasit, koko pöyhkeän ruumiisi voimalla. Miten mä vihasinkaan teräviä kynsiäsi, jotka repivät mun siipiäni. Miten mä vihasinkaan tapaasi syödä elävältä se, joka sua siivillään auttoi eteenpäin.

Jotenkin se pääsi tapahtumaan. Susta tuli häkkilintu. Kalvain silmin sä katsoit ristikon läpi. Mä nieleksin ja syötin sua. Sä söit mun kädestä, mutta sun silmät näki nälkää. Yhdellä kerralla tajusin, että se pieni sun silmien takana oli vihdoin kuollut, hävinnyt taistelun ja sulkenut silmät, viikannut siipensä vierelleen.

Mä lensin pois. Kauas ja toiseen maailmaan. Matka oli täynnä lihaa repiviä tikkuja, siivenleikkaajien veitsiä ja auringonkaipuuta. Taivas näyttäytyi juuri sen verran, että tiesin eteneväni oikeaan suuntaan. Siipiin sattui, mutta tuijotin kuuta, toivoin sen auringoksi ja jaksoin perille.

Kun pääsin kotiin, mä tajusin, ettei ollut hanhea, varpusta, lumilintua tai kotkaa. Oli ehkä pieni orava, joka jäi metsän alle. Sä kaipasit siipien havinaa kun sielun olisi pitänyt ravata puiden vihreissä huoneissa. Sä kaipasit taivaan valkoista, kun olisi pitänyt haistella pähkinän keltaista ja hunajaista tuoksua. Miksen edes minä ymmärtänyt?

Mä seisoin kerran ulkona, kun kuu teki tuloaan ja lämmin tuuli kosketteli niskaa. Kynttilä kädessä mä seisoin suuren puun alla ja tunnustelin omien siipieni liikettä. Tiesin, että nyt olin antanut sinulle anteeksi. Tiesin, että et vain ymmärtänyt, että olit eksynyt ja sokea pelosta. Tiesin, että lumilintu olisi vienyt sinut perille. Lumilintuna sinä olisit onnellinen ja sinä löytäisit siipesi. Minä en sitä koskaan sinulle kertonut. En kerro nytkään. Minä rutistan silmäni kipeän kiinni ja rukoilen sinusta oravaa.