Ei enää

Tapahtumilla on tapana toistua, kohtaamme saman tilanteen yhä uudelleen. Ihmettelemme miten samanlaista se on joka kerralla, vaikka aika, paikka ja ihmiset ovat toisistaan poikkeavia. Se tulee taas, koska se sisältää ongelman, jota emme ole kunnolla ratkaisseet. Olemme torjuneet sen, kieltäneet tai vähätelleet sen merkitystä. Olemme paenneet sitä, sen ratkaisemiseen liittyvää kipua. Olemme teeskennelleet, että teimme parhaamme ja sitkeästi yritimme, että itse asiassa olemme jo käsitelleet asian ja ongelma on ratkaistu. Niin hyvin kuin sen näissä olosuhteissa voi. Pian löydämme itsemme sen edestä uudestaan.

Ensimmäinen kerta hämmentää, kolmannella kerralla alamme ihmetellä, viidennellä jo suuttua, seitsemännellä turhaudumme, yhdeksännellä itkemme ja valitamme, yhdennellätoista nöyrrymme ja kysymme arasti mitä voimme tehdä. Kolmannellatoista kerralla suutumme uudestaan, raivostumme ja puimme nyrkkiä jumalille. Viidennellätoista olemme täysin mykkinä murheesta. Emmekä vieläkään tiedä, teemmekö mitään paremmin tai oikein. Tilanne näyttää olevan ennallaan, ongelma ja kaava sama, tuttu ja vihattu. Emme näe selvästi, että ero kolmanteen kertaan on huikea, että olemme jokaisella kerralla kuorineet sipulista yhden kerroksen kykymme mukaan. Mutta yhä vieläkin sipulia on sen verran jäljellä, että itkettää.

Kymmenen vuotta on pitkä aika samalle ongelmalle. Saamme myötätuntoa, ystävän nyökytystä. Mutta aika voi olla kolminkertainen, jos oikein asiaa katsomme ikävästi silmiin. Itse asiassa, jos vielä jaksamme terästää katsemme näkemään syvälle, sillä kaikella voi olla sukupolvien pituiset siivet. Me ratkaisemme tätä siksi, että isoäitimme ei osannut.

Kun on aina ollut urhea, lähtenyt pää pystyssä kun sielu on palasina, käsittää sen oikeaksi ja viisaaksi. Joka kerralla voi olla ylpeä voimastaan. Kunnes ymmärtää, että ei kukaan epäillyt voimaa ja kestävyyttä. Kyse on ollut kaiken aikaa uskalluksesta kertoa, että se sattuu, että suru painaa pään kumaraan, että ei halua lähteä enää siksi, että se on urheaa. Että on pieni, rakkautta vailla. Että haluaisi voimannäyttöjen sijaan löytää viereltään ihmisen, jonka vieressä voi itse olla ihminen. Että haluaa lopettaa enkelityöt, joiden taakka on liian raskas sille, jolla ei ole siipiä tai kykyä vaihtaa maailmaa.

Ei enää halua sitä painoa, ei enää etsi ratkaisua vaan antautuu sille, että on ihminen, joka ei osaa. Joka vain yrittää selvitä tilanteesta toiseen, eteenpäin, valkoisilla ja väsyneillä jaloillaan kävellä kohti valoa. Joka pelkää, pelkää kuolemaansa enemmän juuri urheana pysymisen pakkoa, yksin lähtemisen kylmää autiutta.

Minä olen väsynyt, minä haluan jäädä. Juurtua ja kasvattaa paikallani itselleni varren, lehdet ja jonain päivänä kukkia kuin kaunein puu.