Päivällinen

Istuin olohuoneessamme, suuressa nojatuolissa, ja tuijottelin ruusutapettisia seiniä. Pidin persikkaisista verhoista, nojatuolien tuhkaruusun värisestä sametista. Tuolissa oli pehmeä istua, kuin sylissä. Odotin miestäni kotiin, ja lastani tulevaksi. Silittelin suurta vatsakumpuani ja hymyilin itsekseni. Olin varma, että minulla oli silloin Mona Lisan hymy. Mona Lisa oli taatusti raskaana ja hyvän miehen vaimo, siksi hän hymyili. Kuin salaisuudelle, jonka vain itse tietää.

Mieheni on hyvässä työssä ja hän saa palkkaa niin, että meillä oli varaa persikan ja tuhkaruusun sävyihin. Minusta kodin pitää olla kaunis, vähän ylellisyyttä siellä täällä. Mieheni ei siitä niin välitä, mutta ymmärtää, että naisen on saatava elää kauniissa kodissa. Nyt varsinkin kun meille tulee lapsi. Kuulen jo askeleet kadulta, ja keltainen paratiisilintumme alkaa aina sirkuttaa kepeästi. Minun mieheni tulee kotiin ja minulla on porsaan potka sulamassa. Pian me syömme päivällistä, meidän perhe.

Mieheni saapuu ja näyttää väsyneeltä, suutelen häntä ja autan takkia pois, mutta hän ei anna ottaa sitä. Hän sanoo, että on puhuttava, eikä riisu kenkiä. Hän istuu persikkaiseen tuoliin ja hautaa kasvot käsiin. Hän sanoo, että hänellä on toinen, hänen on lähdettävä, hän ei kestä elää valheessa. Minä tuijotan liikkumattomana ulos, menen keittiöön tarkistamaan, ettei levy ole päällä ja sanon, että menen nyt kauppaan. On ostettava vielä vihanneksia päivällistä varten.

Kauppias oli mukava kuten aina ja antoi parhaat vihannekset mukaan. Vastaani käveli myös naapurini rouva, jonka kanssa vaihdoimme leivosvinkkejä. Nauraessani hänen lapsensa kuperkeikalle minun nauruuni tuli särö ja sanoin, että minun pitää mennä. Minulla oli kumma olo.

Menin kotiin ja avasin oven, se oli valmiiksi auki. Siellä oli lamppu kaatunut lattialle, minun persikkaiset tuolit oli punaisemmat. Minun mies makasi lattialla, silmät katsoi ulos ja minä aloin kirkua, puristin mieheni kättä ja naapurin rouva puristi minua olkapäistä, ihmisiä tuli ja juoksi. Minä huusin vielä kun poliisi tuli. Sitten hiljenin, kun minut talutettiin ulos.

Minä halusin kotiin ja pääsin sinne, vaikka lääkäri ei pitänyt ajatuksesta. Minä sanoin, että haluan olla kotona, että vauvani sairastuu sairaalassa. Minä olen vahva nainen ja minä kestän tämän, ja pikkuisen nyyhkytin. Kotona oli paratiisilintu jo nälkäinen ja poliiseista kaksi oli jäänyt tutkimaan olohuonetta. Ei se mitään, minä sanoin ja otin paratiisilinnun sormelleni ja vein sen makuuhuoneeseen, kaapin oven päälle missä se tykkää olla. Ettei se hermostu siitä tutkimisesta. Itsekin tarvitsisin vähän lepoa.

Menin vielä keittiöön ja huomasin porsaan potkan. Hyvää lihaa ja menee hukkaan. Pistin sen uuniin. Sanoin poliiseille tunnin päästä, että olisi hyvää porsasta ja vihanneksia tarjolla, kun ei niitä sopisi hukkaankaan heittää. Poliisit kumartelivat ja kiittelivät ja tulivat hyväntuulisina keittiöön syömään. Minä sanoin, että menen lepäämään ja syökääkin kaikki, ettei jää pilaantumaan.

Sängyssä minä katselin paratiisilintua. Se sirkutti ja taivutti pyrstöä ylös alas. Seinän läpi kuului poliisien puhe, vaikka he yrittivät puhua matalalla äänellä. He sanoivat, että kauhea tragedia kun tällainen nuori vaimo raskaana jää leskeksi. Oli ollut kova katsella surua ja tuskaa. Minua vähän jo itketti. Sitten he sanoivat, että kauppias oli vakuuttanut, että olin ollut iloinen ja että maankiertäjien varalta pitäisi pitää ovet lukossa. Ne tulevat taloihin ja tappavat vain tappamisen ilosta. Minä itkin tyynyä vasten, ihan hiljaa.

Poliisit kehuivat ruokaa toisilleen, sitten se komissaari sanoi, että koko talo on käyty läpi, mutta tappoasetta vain ei ole löytynyt. Minä vinkkasin turvonneella silmällä paratiisilinnulle: me tiedettiin, että ne poliisit juuri söi sitä, porsaanpotkaa.

Tietämättäni olen velkaa tästä Roald Dahlille, jonka erään tarinan juonta kopioin tajuamattani .