Lintumetsällä

Mies seisoi majansa ovella ja katseli yläviistoon, murahteli, hioi harmaalla kivellä hopeista veistä. Ilma oli hyvä ja puut tyyniä. Niitä oli paljon liikkellä ja ne eivät vähenny, ajatteli mies. Harmaan kiven liike pysähtyi. Niitä on aina yhtä paljon kuin ennenkin. Ja harmaa kivi alkoi tehdä kirskuvaa liikettä veitsenterässä, mies kiskaisi jokaisen liikkeen kuin sylkäisten.

Mies oli saanut linnun, kauniin linnun. Sen katse oli villi, sulat pehmeät ja lento kuin hienosti maalattu, ohuenohut viiva, koko taivaan halki. Mies ruokki sitä, antoi sen lentää ja silitti sen sulkia. Jonkun hetken päästä mies alkoi huomata, että linnun katse näki jotain muuta. Sulat olivat liian pörheitä hänelle ja lentokin silkkaa ivaa hänen raskaille askelilleen. Mies alkoi vihata lintua. Mies antoi yhä useammin luunappeja keltaiseen nokkaan, huitaisi kohti tuntemattomia asioita näkevää katsetta. Sinun muistosikin iljettävät, et tunnusta taivasta rajana vaan pidät sitä tilana ja alkuna, parempana kuin ruokkivaa maata, karjui mies linnulle. Kun lintu tuli alas, mies taittoi sen luottavaisen niskan.

Mies leikkasi siltä pään ja siivet, potkaisi ne jaloistaan koiralle. Hän kyni sen höyhen höyheneltä ja katsoi pitkään linnun vaaleanpunaista nahkaa. Sinä et enää lennä, etkä nahkaasi ilmassa huljuttele minulle ähätellen, mies murahti ja poltti piipullisen. Sen jälkeen hän pyyhki kasvonsa ja alkoi repiä nahkaa lihasta. Hän raastoi lihan punaisin sormin ja vihdoin napsautteli pienet luut. Kurkkusi ei enää kurotu lauluun, mies huusi ja viskoi väristen sisäelimet hiekalle. Koirat läähättivät ja urisivat nautinnosta, eivät nähneet isännän kasvoja.

Mies meni majaansa ja katseli joka puolelta, pöydän verisiä vanoja, tutki jokaisen pienen luun. Hän ei ymmärtänyt niiden valkeaa vellovaa väriä, ei ymmärtänyt niiden tehtävää. Ja hän tajusi, ettei niissä ollut mitään. Hänen kätensä olivat linnusta tyhjät.

Yöllä lensi lintu hänen käsivarrelleen, katsoi silmillä, jotka ymmärsivät yhä enemmän liikaa. Mies tarttui veitseensä ja juoksi ulos, tunnistamatta omaa ääntään. Taivas oli täynnä lintuja, ja hän oivalsi, mitä olisi tehtävä. Koko yön hän katkoi niskoja, kyni ja nylki, penkoi punaista massaa. Mitä suuremmaksi kasvoi valkeiden luiden kasa pöydällä ja koirien kylläinen yninä, sitä enemmän miehen kasvoilta valuva hiki joutui kulkemaan, vääristyneiden ryppyjen yli. Anna minun hyvä jumala löytää se, saada se käsiin ja tappaa rauhani tieltä, mies rukoili vapisevat kädet ristissä, polvillaan, terävää luuta polviensa alla tuntematta. Ja yhä äänekkäämmäksi kävi taivaan kohina, siipien iskuista, sulkien liikkeistä, syöksyistä ilmapatsaiden läpi. Hyvä jumala, mies rukoili nikotellen, ne linnut ovat kaikki tässä osina palasina minun edessäni ja silti ne ovat tuolla taivaalla. Minun lintuni suurimpana, minun kaunis lintuni. Jumala kuuli ja mies heräsi.

Hän käveli heikoin askelin ulos, kuuli tuulen rytmin ja haistoi kaarnan. Hiekka oli vaaleaa ja kylmää. Taivaalla lensi yksinäinen musta hahmo. Mies mietti, että tuolla on lintu ja se lentää. Se näkee jotain mitä minä en tavoita, se on kaunis lennossaan ja minulla raskaat jalat. Sen täytyy saada pitää siipensä, vilkuileva katseensa. Sen täytyy olla mitä se on, se kuuluu tänne ja sillä on merkitys. Se ei ole kenenkään, se on vain omansa ja hiukan minun, jos se luottaa minuun. Sen sisällä on jotain, mitä en voi tappaa enkä unohtaa. Jos minä tapan sen, se lentää minun taivaallani kaikkien lintujen edellä. Ja minä alan olla vanha. Olen aina ollut yksin. Mies tönäisi koirat hereille ja nosti tylsyneen veitsensä hiekasta. Hän ei tarvitsisi sitä enää, ja hänen lintunsa on ruokkimatta.