Valtakunta I

Valtakunta, maankuori hyisessä huurteessa kannatteli mustia puita, joiden oksilla linnut eivät jaksaneet laulaa. Talvi oli uuvuttanut maan, sen hedelmät ja asukkaat, ravistellut rankalla kädellä ihmiset ryhdistään, toreilla näkyi vain kumaraselkäisiä, kokoonpainuneita hahmoja, kasvojaan paljastamattomia ja käsillään itseään puristavia laihoja rankoja kaikki vaatekerrat yllään.

Talvi oli ollut pidempi kuin tuhat vuotta, se oli tehnyt uhkaavaa tuloaan monta kuuta, roudittanut maan mahdottomaksi kaivaa, jäätänyt ravinnon ja asuinsijat, ajanut riistan paremmille metsästettäväksi tulemisen maille, syönyt rasvan ihojen alta ja ruokavarastoista. Vasta sitten se oli ajanut kurjuuden päälle lunta, kinoksittain karikoita kulkijoiden tielle, jäinen pyry pyyhki toiveet itsestäänselvästä henkiinjäämisestä.

Kuningatar pyyhkäisi turkishihallaan lumen poskeltaan ja katsoi talven makaamaa maataan. Talvi uskalsi, koska kuningas oli poissa ja kuningattaren sydän jääkuoressa.

Rakastava kuningas ja kuningatar. Heidän naurunsa, toisiinsakietoutuneet kulkunsa. Tunteja, päiviä, keväitä, vuosia.

Eräänä syksynä pimeys kävi yli valtakunnan ja asettui kuninkaan sydämeen, sammutti naurun, kietoi kuninkaan jääkuoreen. Kuningatar katsoi miestään vakain silmin, ääni täynnä kunnioitusta hän pyysi miestään lähtemään.

- Minä vannoin, että rakkauden nimessä teen tekoni ja sanon sanani sinulle. Valani mukaan ei ole rakkautta se, että pitää luonaan jotain, jonka onni on muualla. Minä luovun sinusta, ja pyydän sinua lähtemään sinne, missä katseesi on asunut jo kuukausia.

Kuninkaan selkä oli ylväs ja vahva, kuten kuningattaren. Eikä kumpikaan selkä vavahtanut, kun kaareva maankuori kätki heidät toisiltaan. Kun viimeiset kuninkaan miehistä katosivat horisontin reunan taakse, kuningatar taittui kaksinkerroin ja lakkasi puhumasta.

Tuuli alkoi nousta samana iltana. Tuulen oli hyvä ulvoa, riepottaa kaikkea tielleosunutta, sillä sitä kuningatar halusi jonkun tekevän, omasta puolestaan.

Olisiko ollut viisainta odottaa? Mutta kauanko voi odottaa ennen kuin jääkuorta raavitaan verisin kynsin ja loukkauksin, kauanko voi uskoa rakastavansa pitäessään rakkaintaan erossa onnestaan?

Kuningattaren kasvot olivat tyynet, katse hiljainen kuin sillä, joka ei itselleen surua salli.