Valtakunta II

Talvi oli ollut likainen nauha kylmien kiviseinien vierellä istuttuja iltoja, hyisiä sinisiä kaamoshämärän tunteja, öisiä rukouksia ja unohtamisia. Ei ollut muuta muistettavaa siinä hiljaisuudessa kuin uni valkeista linnuista, jotka tuovat kuninkaan mukanaan. Päivänä, jona valkeat linnut nousevat auringosta kuin kultainen kaari, kuningas palaa. Kuningatar tarkisti taivaan tilan monesti päivässä, aurinkoisina päivinä hän istui valoisan ajan ulkona turkiksiinsa kääriytyneenä.

Mies kaukaa toi kirjeen. Kuningatar taittoi sen pukunsa alle, kääntyi mennäkseen pois, epäröi hetken ja kimmeltävin silmin toivoi miehen tulevan johdatetuksi runsaan pöydän ääreen syömään, lämpimään lepäämään kunnes jaksaisi jatkaa matkaa. Viestin tuoja painoi päänsä, ei kiitollisuudesta vaan häpeästä katsoa päin naisen tuskaa.

Kirje odotti monta päivää, kuningatar kosketteli sitä varovin sormin maatessaan vuoteessaan, asetti sen sitten takaisin kuin tarpeettoman esineen.

"Ei ollut niin, että onneni olisi muualla. Onneni ei enää ollut minussa. Näiden vuosien jälkeen minä aiheutin pettymyksen ja tuskan, sitä häpeää pakenen maan ääriin ja kauemmaksi. Ymmärrän, että paikkani voi tulla täytetyksi."

Kuningatar poltti kirjeen, katsoi hampaat yhteen purtuina liekkiin. Pimeän tullessa Kuningatar kulki viestintuojan vaatimattomaan huoneeseen, heitti valkean kirjeen lattiakiville. Viestintuoja nosti sen, yritti pyyhkiä tomutahroja hihaansa.

"Sinä olet ollut kuninkaani. Minusta tuli kuningatar kun vielä en tietänyt mitään siitä, mikä olet. Vuosia olen nukkunut ja valvonut vierelläsi, olemme yhdessä nähneet kaiken sen, mistä elämämme koostuu. Aloin nähdä katseesi taakse ja hyväksyin näkemäni. Vuosia hiouduimme toisiamme vastaan kunnes sileät pintamme kohtasivat ja kasvoivat yhteen. Sitä kutsun rakkaudeksi. Minun rakkauteni ei ole hauras kukka, joka lakastuu ja tulee tuulen pyyhkimäksi. Minun rakkauteni on kiveä, kovaa, kestävää ja ikuista.

Minä lähetin sinut pois, koska en osannut antaa sinulle enempää ja halusin sinun saavan kaiken. Minä lähetin sinut pois, koska rakkauteni määrää en osaa muuten osoittaa kuin luopumalla siitä, minkä mentyä pois minulla ei ole muuta. Muuta minä en halua. Suljettuine katseinesi, virheinesi ja heikkoine tekoinesi olit minulle se, mitä tunnen ja mitä haluan.

Koskaan et ole minua loukannut. Ennen kuin heitit eteeni tuon alhaisen avoimen oven käydä, täyttää paikkasi. Se on vakuuttanut minut siitä, ettet tunne sitä sielua kenen luota lähdit. Seison vahvana maailmaa vastassa, eikä tasapainoni horju, mutta tietämättömyytesi merkityksestäsi ja merkityksestäni taittaa minut kahtia kuin kuivan puun."

Jossain kaukana mies luki, painoi pään käsiinsä eikä hänen nimeään muistettu enää.