Valtakunta III

Yö oli pysähtynyt, paikalleen jähmettynyt, virtaavaan veteen ei langennut valoa, puuta ei tuuli koskettanut. Linnut tuijottivat rävähtämättömin silmin, kyyhöttivät oksillaan, toisiinsa painautuen. Hiljaisuus herätti kuningattaren, hän katsoi samaa pimeää lintujen kanssa hetken, ja nukahti uudestaan. Mutta uni muisti hiljaisuuden: unista tuli varjoisia, hahmoista mykkiä.

Kuningatar heräsi painajaisesta, säntäsi sängystä unesta kömpelönä kontilleen lattialle, pysähtyi vasta huoneen laidalla, peilistä näkyi hiestyneiden hiuksien kehystämä pää, säikähtyneet silmät. Aurinko alkoi nousta, sen ensimmäiset säteet väikähtivät taivaan kankaalla, ja kuningatar kuuli linnut, valkoiset linnut jotka lensivät parvena kultaisessa valossa, suurin siivin leikkasivat keltaisesta keveää ilmaa, sulat kiiltäen aurinkoa, hetki hetkeltä enemmän, hetki hetkeltä valoon hukkuvamman maan yllä. Kuningatar seisoi huoneessaan pää taipuneena taivaan puoleen, ei uskaltanut liikahtaa, hengittää, tuntea tunnettaan. Hän tiesi, että aikaa oli vain vähän, ja sen hän aikoi käyttää pukeutumiseen.

Mies saapui, kuten oli lähtenytkin, hiljaa, mennyttä kaipaamatta, tiestään varmana. Kuningatar oli vastassa, kasvot vailla ilmettä, silmät avoimina, katse suljettuna. Mies pysähtyi ja tiesi, mitä nainen tahtoi sanoa.

mene takaisin, mene sinne mihin lähdit, minkä takia jätit valtakunnan kuolemaan talveensa ja minut tyhjyyteeni, minkä takia puut eivät lehtineet, maa ei antanut ravintoa, aurinko ei katsonut maan puoleen, karja ei poikinut uutta, ihmiset tehneet yhtäkään hyvää tekoa. Mene takaisin, kulje helvetin tuliin, itse olen jäätä täynnä, kärsi kipua sillä mikään kipu ei yllä tyhjyyden tuottamaan tuskaan. Mene, kun kerran aikaisemminkin, älä tule takaisin nyt kun olen oppinut olemaan vailla, kun vihdoin opin olemaan yhtä kuolemani kanssa, tulitko vain uusimaan tuskan, käymään työntämässä uuden veitsen hentoon selkääni joka kantaa jo liian paljon painon?

Mies ymmärsi kaiken, laskeutui polvilleen naisen eteen, painoi päänsä naisen vatsalle.

Minä tulin, koska olen ollut täällä aina. Koska olin täällä jokainen hetki ja sekunti täällä sinun vieressäsi sormet hiuksissasi, yöllä heräsin ja katsoin nukkuvia kasvojasi, painoin itseni lähemmäs kunnes tajusin sen olleen unta ja vuoteeni tyhjä sinusta, pielukset yksinäisiä ja minä itkin, koska maailmaa ei ole, se ei anna mitään minulle ilman sinua, olen tehty sinusta osaksi, vaikka olen itseni, sinua kannan mukanani enkä sinusta pääse enkä halua päästä vaan lähemmäs tahdon, elää ikäni vierelläsi. Minä en uskonut itseeni, ja siksi en sinuunkaan, ja kauan minun oli oltava poissa, sinua kaivattava, ennen kuin totuuden peiliin uskalsin katsoa, unohtaa ylpeyden, vangita epäuskon ja antautua valkoisen linnun lentoon.

Kuningatar katsoi miestä, näki jokaisen vuoden ja päivän hänen matkastaan, kipua täynnä, kaipauksesta raskasta, miten kaukaa hän oli paluunsa joutunut noutamaan. Hän näki oman matkansa, pelon ja menettämisen mailla, kieltämisen ja mitätöimisen voimin jaksamisen. Hän polvistui ja kietoi kätensä miehen ympärille.

Kevät ei ole herttainen, se ei ole pehmyiden lehtien vihertämistä, kauniiden kukkien loistoa ja vesien sinertymistä taivaan alla. Kevät on tuskaa, roudan myllertämän maan ja repeävien silmujen kipua, nuput työntyvät esiin väkivaltaisesti, kasvu on taistelua, jäiden lähtö jylisevää veden nyyhkettä. Muutos on tuskaa, sen tulos kauneutta.

Jossain lämpimän yön hämärässä nukkuvien kädet solmiutuivat toisiinsa.