Kaunein lintu

Hän istui linja-autossa, kasvot aurinkoon päin, huulilla pieni aavistus hymyä. Silmät tuijottivat pitsipilviä, joiden sinisistä välimeristä hehkui illan valo, ja katseessa viipyi rävähtämätön suunta. Pehmein käsin hän silittelisi sen uneen, hellisi sen kaunista otsaa, veisi painajaiset pois miten raskaita mustat unensa olisivatkaan. Pelkkää hyväilyä hän tahtoisi sille, jonka ajatuksista raskaat silmät katsoivat takaisin vain unissa, vain siellä mitä ei vielä olekaan Hän katsoi syyllisenä ympärilleen ja vaihtoi parempaan asentoon, nojasi pään käteen, mutta ei malttanut irrottaa katsettaan taivaasta.

Vielä muutama vuosisata sitten hän oli heräillyt liian usein öisin, muistanut näkemänsä ja taipunut kaksinkerroin, suljetuin silmin maannut hiljaa kunnes kipu menisi ohi, ajatus haalistuisi ja nukahtaminen asettaisi anteeksiantavan kätensä hänen otsalleen. Sinun kanssasi kiipesin valkoiseen taloon, sinun kanssasi valkoiset linnut ruokimme, niiden sulat kimmelsivät ja ne alkoivat sirkuttaa kun kuulivat naurusi. Otin siemeniä kädestäsi, syötin niillä kauneinta lintua, joka katseli meitä pää kallellaan. Ja yhtäkkiä se sanoi, kumisevalla äänellä, että vain epäluulo tappaa rakkauden Hän kipristi silmänsä kiinni, vatsaan palasi se repivä kipu. Se sama karmaiseva, johon hän oli tottunut. Jokainen aamu, jona hän muisti olevansa liian kaukana. Hän kirosi taitonsa muistaa asiat, joita ei ole vielä koskaan tapahtunut.

- Onko sulla kaikki hyvin? naisen pehmeä ääni jostain läheltä sanoi ja hän avasi silmät. Koko maailma oli nurin, mutta palasi hitaasti vaappuen paikoilleen. Hän nousi istumaan ja ei halunnut katsoa niihin kaikkiin kasvoihin, jotka olivat kääntyneet häntä kohden.
- Ei mulla mitään, ihan totta. Hän puisteli vaatteensa ja nousi ylös, painoi bussin pysähdysnappia ja jäi ovensuuhun odottamaan. Se lintu kertoi, että mikään ei vie meiltä sitä pois, mikään ei sitä haavoita eikä aitaa mahdottomuuden piikkilangalla. Se on meissä ja se on voimaa, joka ei taivu vaativissa käsissä. Vain pehmein käsin sitä voi hallita, vain pehmein silmin nähdä, vain pehmein sieluin mennä lähelle
Hän kääntyi takaisin aukinaisessa oviaukossa ja hymyili.

- Itse asiassa on mulla jotain: mä tiedän nyt, mitä mun pitää tehdä.
Hän perääntyi linja-autoon takaisin ja otti kaksi juoksuaskelta. Hän jännitti koko olentansa hyppyyn. Vielä linja-auton kadottua ruohoisten kumpareiden taakse hän hymyili, sitä hymyä jota hän ei koskaan uskonut enää osaavansa.