Kauan manattu onni

Joka ilta yötaivasvarjoissa näen kuvia, toisiaan seuraavia, toisiinsa sekoittuvia, yhdistyviä ja erkanevia.

Sen ihmisen silmät, tummat ja syvät, minä nauran hänen kanssaan. Ihminen on vierellä, joskus minä kosketan häntä, tahallani, niin haluan. Minä olen enemmän minä, koska hän on hän, se lämpö ja pehmeys on utu, jonka sisälle vajoaa puhumaan pienistä asioista. Sille ihmiselle minä kerron, miten elämää ei saa juoksuttaa katseen ohi, miten paljon rakastamista voi olla vain siinä, että pitää toista sylissä silittää sanoo ne kaikki asiat mitkä toisessa ovat kaunista ja hyvää.

Hänelle minä lukisin ääneen, toisin kupin kahvia aamulla sänkyyn, silittäisin. Pitäisin sitä ihmistä käsieni katveessa kuin pientä herkkää, ja kaivautuisin sen kylkeen suojaan kun suuri musta ruhjoisi. Kunnioittaisin häntä pysymällä juuri sen verran etäällä, että kumpikin hengittää vapaata maailmaa ja tuntee olevansa itsensä oma.

Rakastaisin häntä pysymällä niin lähellä, että kumpikin voisi päästä yhtä lähelle toista kuin itseä ja painaa väsyneen pään toista vasten. Eläisin kuten puhun, hetki kerrallaan tietoisena siitä että huomenna ei ehkä ole enää aikaa. Tietäisin, että vain rakastaminen ja antaminen ovat elämän tarkoitus.

Se ihminen näkisi minut, omenankukkana mikä olen, tietäisi että omenankukka on olemassa, jotta hän sitä rakastaisi. Vuosia vuosia kunnes tuntisi jokaisen terälehden ja vuodenajan. Kunnes minusta tulisi kaunis, vahva puu ja niin kosketeltu.

Minä näkisin hänet, uljaana ja epävarmana, ihailisin uljasta ja hellisin epävarmaa. Vuosia vuosia kunnes epävarmuus sulautuisi uljauteen puhtaana herkkyytenä vaistota, lujuutta pehmentävänä eikä enää vahvuutta ravistavana.

Meitä kumpaakin on lyöty, meitä ei kasvatettu hellyydellä. Menneisyys on sarja ottamista, luopumista, unien unohtamista, irtipäästämistä. Väkisin tahtoo hymyillä ivallisesti sille, mikä on elämässä kauneinta mihin ei enää tahdo jaksaa uskoa koska ei ole sitä nähnyt. Jos näkisi, uskaltaisiko enää?

Pelkään, että minussa ei ole tarpeeksi naista kertomaan tätä hänelle. Koska saatan nähdä hänessä paljon sitä lämpöä, mitä itse häneen heijastan. Koska hänen katseestaan saatan lukea paljon sellaista, mitä hän ei allekirjoita. Koska tämä saattaa olla kuvien harhaa, josta ei tule jokapäivää, josta ei tule pientä tuskaa suurempaa. Koska aika saattaa olla väärä. Koska hän etsii yön unissa toisia käsiä omaan käteensä.

Pelkään, että minussa on tarpeeksi naista kertomaan, ja hän kääntyisi pois. Suuttuisi, loukkaantuisi, hämmentyisi, pelästyisi. Nauraisi ivaisi tekisi vitsin siitä mikä on haurasta, löisi arkoja ojentavia käsiä sormille. Uskoin pystyväni mihin vain, koska on ollut pakko. Nyt pelkään, koska se on minun valintani, koska asettuisin alttiiksi kaikelle sille, mikä on saanut minut hellimään kuvia todellisuuden sijaan.

Enkä tiedä, onko tämä unieni jäänne vai orastus siitä, mitä olen vuosia manannut taikonut noitunut esiinnousevaksi eteenitulevaksi, jotta vihdoin uskaltaisin ja näkisin kaiken kantavuuden, hellien käsien voiman.