Leijonista

Eräs mies kertoi, että hän oli rakastanut vaimoaan viisikymmentä vuotta. Hän oli murskaantunut vaimonsa kuoleman kaataman puunrungon alle. Päivät olivat harmaata surusta ja kirkkaita vain kyynelistä. Eikä hän uskonut enää, ei halunnut mitään.

Ja äkisti vastaan käveli ihminen, josta hän tiesi, että tässä on hän, eikä tämä voi odottaa ja tämä on valittava nyt tai mietittävä loppuikänsä, mitä siitä olisi voinut tulla. Että tilaisuus ei kysy sitä, oletko valmis vaan uskallatko. Uskaltaa voi vain tietyllä hetkellä, valmiiksi ehtii kasvaa ajan kanssa.

Ihmiset eivät kerro tarinaansa turhaan. Se kerrotaan, koska sen kuultuaan tilaisuuden saattaa tunnistaa, kun se istahtaa viereen. Kun yö on pehmeä tuoksuista, kun pelko kynsii vatsaa, kun haluaisi vedota menneeseen ja paeta. Siinä hetkessä voi sulkea silmät, antaa kaiken pudota, jättää jäljelle paljas minuus, sen ydin. Kysyä siltä, jäädäkö vai lähteäkö kotiin katumaan.

Kun jää, määrittää hypyn tyhjään sen arvoiseksi, että lyhyimmänkin liidon kauneus kattaa kaiken mahdollisen tuskan. Eniten pelottaa, että entä jos ei putoakaan. Entä jos lento jatkuu, entä jos kohoaa yhä korkeammalle aurinkoon asti?

Entä jos aika maan olentona on ohi ja edessä linnun vapaus? Entä jos toinen sanoo kaiken olevan hyvin ja jonain päivänä uskon sen? Mitä teen sinä aamuna, kun kaikki on hyvin?

Kun siirtää katseensa auringosta siniseen, veden kattamaan horisonttiin, maailma on kuvajainen, väreilevä näky. Ja sinä olet niin totta, tuntuva ja hiljaisuus kuin lämmin kivi. Onnellisuus on sitä, että haluaa olla juuri siinä missä on, ja tehdä juuri sitä mitä tekee, kaipaamatta mihinkään tai mitään.

Ihmisen sisällä on aurinkoja, ja ne syttyvät, yksi kerrallaan. Sitä on onnellisuuden olemus. Kipua, joka on voimaa. Voimasta nousee kultainen leijona, joka ravistelee harjaansa, se on vastasyntynyt ja sillä on ikuisuus silmissään. Sellaisten ei tarvitse taistella tai tappaa, ne voivat nukahtaa toistensa syliin ja herätä toistensa lämpöön. Aamuna, jolloin kaikki on hyvin.