Sanansaattaja

Jääkareisen veden äärellä, minä ja muistoni. Tuuli pieksee kipeästi, mutta en voi olla tuijottamatta sinne, mistä viima nousee, mistä se nostaa kylmän lumen ja saa voimansa. Taivas on purppurainen kanjoni, jonka reunojen yli ei katse yllä - uskon sen takana olevaan paratiisiin samoin kuin uniini, joissa todellisuus on oikeampaa.

Yhdessä kuunnousussa maailmankaikkeus muuttui: planeettani sinkoilivat kaoottisille radoilleen kuin biljardipallot, enkä enää nukahtanut samaan uneen, en herännyt tuttuun valveeseen. Tämä todellisuus näyttää samalta, mutta tuttuuden udun takana asuu käsittämättömyys. Ja jokainen hetki, kun valppauteni raukeaa, minä käännän pääni ja näen katseesi. Jokainen hetki sen jälkeen päätän unohtaa, sillä katse on kuin veitsi, tappava ja lumoava.

Katson tämän veden yli, ja kutsun henkiäni, valkeita valoatuovia, keltaisia auringostatehtyjä, punaisia tulenlapsia, sinisiä unentekijöitä, vihreitä puidensieluja, kutsun teitä nimeltä, näyttäkää minulle kasvonne ja voimanne, sillä minä en yksin kykene kantamaan tätä muistin painoa, en ymmärrä tämän tunteen suuruutta. Kutsun teitä omiin nimiini, että toisitte luokseni sen, jonka katsetta vasten uneni painavat otsansa, jonka kosketus ihollani herään.

Kun asuin sateen kaupungissa, valot heijastuivat märästä maasta märkiin pilvimassoihin, vedestä toiseen. Koko ajan, katsoessani maailmaa mustan veden peilistä, tiesin tämän tunteen tulevan. Jokainen ajanhetki on läsnä, jokainen menneen häivähdys ja tulevan kuva, ja vain ihmisen rajallisuus estää minua kokemasta niitä. Mutta minä aavistin tämän hetken jo tuolloin, sen paino laskeutui minuun kuin suuri lintu, joka on nähnyt liian paljon voidakseen kertoa mitään.

En halua sanoa mitään, en halua itkeä, koska tarvitsen kaiken voimani, jotta suuri lintuni ei uskoisi yön sinipunaisen kajon muuttuvan valjuksi pimeydeksi. Tarvitsen sen lentoa, sen tietoa suurista meristä ja ilman hyväilevyydestä. Sen on tunnettava, miten vapaa se on, miten elämäni on siitä riippuvainen. Sen on etsittävä toista kaltaistaan, ja liityttävä sen taivaanpaloihin. Minä olen sen sille velkaa.

Kutsun teitä, ja nostan ilmaan tämän valkean linnun, joka on minusta, ei minun. Suojelkaa sen lentoa, sen valkeita sulkia kuin taivaan tulta. Antakaa sen löytää etsimänsä, kertokaa sille toiselle, samanlajiselle, jotta ne kaartaisivat samalle taivaalle. Jos ne yhdessä matkaavat, ja rakastavat sitä, antaakaa niiden kadota. Jos ne yhdessä väsyvät, antakaa niiden pudota pehmeästi aaltojen vaahtoiseen kehtoon. Ja rakastakaa niitä, tuhannesti sillä ehdottomuudella kuin minä niitä rakastan.

Eikä jäljellä ole muuta kuin muutamien auringonnousujen kausi, haalistuvat unet ja kaarnankaltainen usko. Kaarnan, joka hyisessä kylmyydessäkin vastaa ihon lämpöön, ja elää hiljaista elämäänsä tuulien keinussa, kuun hopeisessa viileydessä. Tämän jääkareisen veden ääreltä lähetän elävän linnun matkaansa, se tuntee auringon ja yön, uneni ja puiden kielen. Jos se lentää ylitsenne, antakaa sen kulkea hiljaisuudessa. Jos se kutsuu sinua nimeltä, seuraa sitä.